Kulttuuri

Tunteen suodatusta pimeyden kautta: Festerday harjoitteli 30 vuotta ensi levyään varten – videolla esimakua tulevasta!

Death metal on rockmusiikin laji, joka koukutti nipun pietarsaarelaisteinejä 1980-luvun lopussa. Syntyi Festerday, joka lainasi nimensä genren yhden ikonin, Carcassin levyltä.

Metallimusiikin yksi lukemattomista tyyleistä keskittyy kertomaan kovaa ja matalalta kuoleman ja kalmiston ympärillä pyörivistä aiheista, nimensä mukaisesti.

Kun 1970-luvulla syntyneet nuorukaiset alkoivat tulla otolliseen ikään, oli kuultavaksi tarjolla yhä vain karheampaa metallimusiikkia.

– Death metal oli yksi rankimmista. Tiedä sitten, miksi me siihen ruvettiin,Timo Kontio kertoo 30 vuotta myöhemmin.

"Vaikka ajateltaisiin musiikkia aggressiivisena, niin ihmiset ovat leppoisia." Timo Kontio kitaristi, Festerday

– Siinä oli kaikki: vähän alavirekitarat, örinälaulu ja tematiikka. Leikitään näillä makaabereilla ajatuksilla,Kena Strömsholm jatkaa.

Kitaristi Kontio ja laulaja Strömsholm ovat alkuperäisjäseniä. Hieman myöhemmin joukkoon liittyi kitaristiTeemu Saari. Nykymuodon täydentävät rumpaliJani Kuoppamaa ja basistiAntti Räisälä.

Vaikka teemat ovat synkkiä, ei tekeminen välttämättä juurikaan eroa muun musiikin luomisesta.

– Tämä on hyvä kanava päästää pihalle omia angsteja ja emootioita, ja suodattaa niitä vähän enemmän pimeyden kuin valopuolen kautta, Strömsholm sanoo.

Näin Festerday treenaa levynjulkistamiskeikkaa varten!

.lemonwhale-embed-container { position: relative; padding-bottom: 56.25%; height: 0; overflow: hidden; max-width:100%; width:100% } .lemonwhale-embed-container iframe { position: absolute; top: 0; left:0; width: 100%; height: 100%; }

Festerday on ajankohtainen siksi, että yhtye julkaisi ensimmäisen "oikean" levynsä viime perjantaina. Matkalle on mahtunut muutamia demoja ja kokoelmatallenteita, mutta nyt on taustalla ranskalais-amerikkalainen alaan vihkiytynyt levy-yhtiö Season of Mist.

Levyn nimi iihtallan on kuulemma saamea ja tarkoittaa henkilöä, joka tulee hulluksi oltuaan liian kauan kuolleiden parissa.

Sopimus on kaiken lisäksi kaikkiaan kolmesta levystä. Tämä voi tietää vaikkapa ulkomaan keikkoja.

Neljän viikon bussirundit eivät suoraan sanottuna ole perheellisten ja työllisten aikamiesten toivelistan kärjessä.

– Vähän ristiriitaistahan se olisi, että jos me oikeasti halutaan ja tilaisuus annetaan, niin sanottaisiin että ei lähdetä. Ei siinäkään ole mitään järkeä. Jotain kompromisseja täytyy tehdä, mutta otetaan ne vastaan sitten kun ne tulevat, Kontio pohtii.

– Tänä päivänä ei ole muuta mahdollisuutta olla framilla kuin että käydään keikoilla. Siellä porukka sut näkee, ja livetilanne on aina livetilanne. Musaa on niin paljon tyrkyllä tuolla eetterissä, että et saa mitään säväreitä ellet käy keikoilla.

– Ja keikkapaikoilla saa oikeasti myytyä jotain, krääsää ja paitoja, Strömsholm huomauttaa.

Yhtye on ollut välillä vuosia myös tauolla, mutta jäsenet ovat soittaneet muissa kokoonpanoissa lähes kaiken aikaa. Festerday aloitti uudestaan vuonna 2013.

Porukka myöntää soittavansa marginaalimusaa. Stadioneita sillä tuskin täytetään.

– Surullista on, että musiikin pitää nykyään olla mediaseksikästä, jotain hypetystä. Järjestäjät ja promoottorit haluaa sellaista. On kysynnän ja tarjonnan laki. Katsotaan nyt, miten tämä lähtee, Timo Kontio sanoo.

Hän viittaa jo valtiovallankin tunnustukseen siitä, että metallimusiikki on yksi niistä asioista, joista Suomi maailmalla tunnetaan.

– Ei välttämättä tämä vanhan liiton death metal, vaan ehkä enemmän jokin Nightwish. Mutta metalli kumminkin.

Bändi on pysynyt juurilleen uskollisena. Tuotanto lepää samojen pilarien varassa kuin kolme vuosikymmentä sitten. Paljonkaan ei ole muuttunut, paitsi ehkä ote ja tekeminen on ammattimaistunut.

– Tehdään sitä perusjyystöä, perusriffiä, peruskomppia. On mukava tehdä sellaista, missä ei tarvi niin hirveästi suorittaa. Siihen voi olla muita bändejä, tällä bändillä pysytään tässä, Kontio vakuuttaa.

Levy on saanut jo aikaan pöhinää ja hyvää feedbackia piireissä ja lajin asiantuntijat ovat kehuneet 80–90-luvun vaihteen kaikuja.

– On kyselty, että "mitä jos tämä olisi tullut silloin ja silloin?" Mutta tämä on tullut nyt.

Death metal -piirit ovat suhteellisen pienet ja tiiviit, muusikot ja yleisö kutakuinkin tunnistavat toisensa. Sivusta katsoen voisi luulla, että keikat olisivat melkoisia rähinätuokioita, mutta ei.

– Vaikka ajateltaisiin musiikkia aggressiivisena, niin ihmiset ovat leppoisia.

– Esimerkiksi huumeita siellä ei pyöri. Olen käynyt paljon keikoilla, enkä kyllä ole nähnyt niitä death metal -keikoilla kymmeneen vuoteen, Kena Strömsholm kertoo.

Tupakkamakasiinilta 80-luvulla aloittanut bändi on siirtynyt jonkun sata metriä idemmäs, vanhan Wärtsilän kiinteistöön. Pietarsaarelainen rock-harrastus on miesten mielestä kokenut tällä välin paljon suuremman muutoksen.

Kaupungissa riitti bändejä 80–90-luvuilla joka lähtöön ja genreen.

– Skatassa joka toisesta talosta kuului räminää. Kämppiä oli vaikka kuinka paljon, ja aina soitettiin jossain, Jani Kuoppamaa kertoo vanhan kansan muisteluksista.

Oman musan tekeminen on nykyään aika heikoissa kantimissa, Timo Kontio kiteyttää. – Nuorisolla on liikaa virikkeitä, siinä kun entiset nuoret joutuivat väsäämään jotain itse tylsyyteensä.

– Nykyään on niin paljon ylitarjontaa. Tulee varsinainen ähky, ja kukaan ei saa otetta mistään. Mikään ei kiinnosta, ja kaikki on ohimenevää. Enää ei ammenneta uutta mistään eikä keksitä mitään, Antti Räisälä miettii.

Juttua päivitetty lisäämällä video 10.1.2019 klo 11.45.