Paikallisuutiset

”Se on tuolla sikalassa sikojensa seassa. Sen tuntee siitä, että sillä on Hankkijan oranssivärinen lippalakki päässä". - Siantappopäivä oli juhlapäivä, johon liittyi paljon tarinoitavaa ennen ja jälkeen.

Sotien jälkeen 1940- ja 1950- luvulla ja vielä pitkälti 1960-luvullakin oli varsin yleistä että maaseudulla talossa kuin talossa kasvatettiin kesän, syksyn ja alkutalven aikana emakkolasta ostettu sianporsas isoksi 90 – 100 kiloiseksi siaksi joka sitten joulun alusviikolla teurastettiin ja siitä saatiin lihaa perheille koko talveksi ja aina keväälle asti.

Siantappopäivä oli juhlapäivä mutta ennen ja sen jälkeenkin siihen liittyi paljon asioita joista riitti tarinoita.

Sika tuli taloon tai paremminkin sanottuna pieni porsas haettiin navettaan jossa se asusteli pienessä ketassaan syöden aluksi maitoa johon sitten vähitellen lisättiin jotain suurusta.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Keskikesän jälkeen porsas oli jo kasvanut sen verran suureksi että se päästettiin ulos navetan päätyyn rakennettuun aitaukseen. Siellä sialla oli sekä tongittavaa että syötävää. Aitauksen vieren kiviaidan reunalla kasvoi paljon sialle mieluisia kasveja syötäväksi kuten horsmaa, nokkosia, suolaheinää ja vatunvarsia.

”Syökö piika vai annetaanko sialle?”

Täsmälleen samoja kasveja joita kaikki terveysintoilijat suosittelevat ihmistenkin syötäväksi. Lisäksi alempana kasvoi suurta herkkua vesiheinää. Aitauksen vieressä oli ruuhikaukalo jossa sikaa odotti herkullinen lounas tai illallinen.

Seos sisälsi kurnaalia (meijerin rasvatonta palautusmaitoa, klanua) johon oli sekoitettu jauhoja, kuorinpäällä keitettyä, tampattua vesijärvi- perunaa, 3–4 päivää vanhaa limppimaitoa ja vähintään yhtä vanhaa mannapuuron jäännöstä.

Joskus oli jopa tuoretta saman päivän ylijäämääruokaa jota ei voitu säilyttää ja joka tuli sian ruuheen sen jälkeen kun emäntä oli kysynyt, että ”Syökö piika vai annetaanko sialle ? ”Tätä herkkua sika söi ja mässytteli katsoen kiitollisena veräjän raosta pihalle käyskenteleviä ihmisiä.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Sian ulkoilupäivät vähenivät säistä johtuen ja lopulta kokonaan syyskuun lopulla ja sika asettui kettaansa navetassa. Loka- ja marraskuu oli sian varsinaista lihotusaikaa sillä sian nahan alle tuli monen sentin paksuinen läskikerros ennen sen teurastamista. Kylän akat pitivät tarkkaa lukua siitä kuinka paljon läskiä minkin talon siassa oli ollut.

Sika ei ollut niitä puhtaimpia eläimiä, vaan se onnistui likaamaan itsensä ketassa piehtaroidessaan. Isännät koittivat puolustaa sikansa puhtautta sanomalla, että ei meidän sika likainen ole, vaan se on vain vähän tummanvalkoinen!

Sian ketta oli usein puhdistettava ja uudet kuivikkeet levitettävä. Sian ketan tyhjennys oli ikävää työtä joka jäi rengin tehtäväksi, mikäli talossa sellainen sattui olemaan.

Eräässä talossa sattui kerran niin että talon renki ja piika olivat samanaikaisesti navettatyössä.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Renki tyhjäsi sian ketta ja piika pesi lypsyastioita. Renki oli ujo ja yksitotinen joka pelkäsi naisväkeä kuin ruttoa. Piika taas oli päinvastainen iloinen ja eloisa ja tapasi aina silloin tällöin kiusoitella renkiä koska tiesi tämän heikkouden naisasioissa.

Kun renki oli saanut työnsä valmiiksi ja kavunnut pois sianketasta niin piika yhtäkkiä kysäisi: ”Onko sua koskaan pussattu? ” Renki säikähti pahoin tälläistä kysymyksestä ja änkytti vastauksen: ”Ei, ei ole!” Rengin kanta pysyi yhä tiukkana. Sitten piika siirtyi ihan rengin viereen, toi poskensa ihan rengin nenän eteen ja sanoi: ”No, pussaa nyt sitten minua!”.

Nyt renki meni täysin takalukkoon eikä oikein tiennyt mitä tehdä. Hädissään renki kääntyi ketassa olevan sian puoleen ikään kuin toivoen että sieltäpäin olisi jotain apua ollut saatavissa. Tulihan sieltä apua kun sika seisoi kettaansa perällä, katsoi renkiä silmiin ja sanoi yllyttäen että ”Noh, noh, noh!”

Sairastellakin sika saattoi joskus. Sen tavallisin vaiva oli niin sanottu ähky. Tähän tautiin isännät saivat lääkäriltä reseptin joilla sai apteekista hakea litran pullon pirtua (96 % alkoholia). Sitä piti sialle annettavan kaksi kertaa päivässä kahvikupillinen ruokaan sekoitettuna.

Monesti kävi kuitenkin, että isännät ryhtyivät hoitamaan tällä sialle tarkoitetulla ihmelääkkeellä omia ähkyjään siinä määrin että siat jäivät melkein ilman lääkitystään.

Sitten runsas viikko ennen joulua olivat sian päivät luetut.

Lihapalat vietiin piha-aittaan ”puoriin” ja siellä ne säilyivät kevääseen saakka, sillä ennen talvet olivat talvia kovine pakkasineen.

Tehtiin myöskin ”Amerikan läskiä” eli muutaman sentin paksuiset silavanpalat erotettiin ja ladottiin kerroksittain karkean suolan päälle. Siinä ne saivat jonkin aikaa muhia. Sitten ne viipaloitiin ja syötiin raakana voileivän päällä.

Pienissä taloissa riitti usein puoli ruhoa perheen tarpeeksi ja toisesta puolesta voitiin myydä 3–4-kilon paloja halukkaille ostajille.

Kotikyläni sijasi ruotsinkielisen Purmon rajamailla ja sieltä päin tuli lihan ostajia. Kylän ensimmäiseen taloon saattoi tulla hieman huonosti suomea puhuva mies joka kysyi: ”Onko te tietää missä täällä olla hyvä leski?”

Talon väki mietti asiaa ja totesivat että viime aikoina ei kylässä ollut kuollut isäntiä ja näin ollen ei vapaita leskiäkään ollut markkinoilla, ja tämän he myöskin ilmoittivat vieraalle.

Vieras käsitti tulleensa väärin ymmärretyksi ja korjasi kysymystään: ”Ei kun mina meinasin sellainen fleski jota voi paistaa pannu!” ”Jaa, te tarkoitatte sianlihaa, läskiä”, totesi isäntä. Sitä juuri sanoi vieras sanoi haluavansa ostaa.

Jos talossa ei ollut myytävänä lihaa, niin vieras neuvottiin sinne, mistä sitä ehkä löytyisi.

Vapun jälkeen toukokuussa lihat ja Osuuskaupan ”nötkött”-purkit alkoivat käydä hyvin kaupan. Saihan säilykelihastakin melko hyvän kastikkeen perunoiden kanssa syötäväksi, mutta eihän se ollut kunnon läskisoosin veroista.

Varmaan vielä näinä päivinäkin löytyy maaseudulta vanhempia eläkeläispareja, miksei nuorempiakin, jotka voisivat sian kasvattaa ja omiksi tarpeiksi teurastaa. Mutta se lienee lailla ankarasti kiellettyä ja rangaistava teko.

Eräs mies oli muuntanut pihapiirissään ollen pienen vajarakennuksen sikalaksi ja ryhtyi siinä kasvattamaan kolmea, neljää sikaa. Tarkoituksena oli syksyllä teurastaa ja jakaa lihat sukulaisten kanssa.

Mutta ei mennyt kovin pitkää aikaa, kun paikalle saapui terveystarkastaja, joka sanoi että isännän sikala oli liian lähellä asuinrakennusta ja oli suuri terveydellinen riski. Isäntä vastasi: ”Ei tässä minun mielestäni mitään terveysriskiä ole! Meillä on ollut kuumetta, flunssaa ja vatsatautia mutta yksikään sika ei ole saanut tartuntaa!”

1970-luvulla tulivat nämä tuhansien sikojen sikalat. Eräässä maakuntamme ruotsinkielisessä pitäjässäkin perustettiin yli 3 000 sian sikala.

Siihen aikaan ei kaikki vielä ollut niin automatisoitua kuin nykyään. Sikalan omistaja joutui tekemään pitkää työpäivää aina aamuvarhaista iltamyöhään jopa puoliyöhön asti.

Maakuntalehti kiinnostui asiasta ja lähetti toimittajansa ottamaan kuvia ja tekemään juttua sikalasta.

Toimittaja tuli pihalle, ja kun talon emäntä avasi oven niin hän esitti asiansa ja kysyi missä isäntä on. Vaimo vastasi, että ”se on tuolla sikalassa sikojensa seassa. Sen tuntee siitä, että sillä on Hankkijan oranssinvärinen lippalakki päässä.”

Siantappopäivän iltaa juhlittiin paistamalla pari pannulista lihanpaloja. Pannun pohjaan jäänyt rasva pyyhittiin leivän kannikalla ja syötiin. Silloin ei puhuttu kaloreista eikä kolesteroleista.

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä