Kulttuuri
Tukkisaari elää muistoissa: ”Saaren yhteisessä jääkellarissa säilytettiin maito ja muut helposti pilaantuvat ruoat. Sinne miehet leikkasivat talvisaikaan isoja jääkuutioita kellaria viilentämään”, asukas muistelee.
Pietarsaaren tuntumassa olevassa Tukkisaaressa on aikoinaan ollut sahateollisuutta ja myös työläisille asunnot. Saari oli tiivis yhteisö, noin 4,9 hehtaarin kokoinen, enin pituus oli 330 metriä.
Sittemmin sahan siirryttyä mantereelle ja Schaumanin ostettua sen, saarella oli mm. yhtiön työsuhdeasuntoja.
Tukkisaari on ollut monelle Pietarsaareen muualta tulleelle ensimmäinen asuinpaikka ja siellä jotkut ovat asuneet sukupolvesta toiseen. Saari tyhjeni asukkaista 1950–60-luvun taitteessa, mutta tukkisaarelaisuus elää edelleen.
– Mieheni oli jo aiemmin Schaumanilla töissä ja minä muutin Pietarsaareen ja Tukkisaareen asumaan vuonna 1956. Menimme silloin syksyllä naimisiin,Maija Rajala kertoo.
"Lapsilla oli puuhaa puiden keräämisessä. Se oli meidän vakituista työtämme. Satamasta karkasi laivoja lastattaessa puutavaraa. Niitä ja tukkilautoista irronneita uppotukkeja vedettiin rantaan polttopuuksi". Jarmo Ittonen
Saaressa asuivat aiemmin hänen puolisonsa Jaakon ohella tämän äiti ja kaksi alaikäistä lasta. Isä oli kuollut.
– Paljon sinne muutti väkeä Järviseudulta, mistä mekin olimme. Niin ikään heitä tuli Kokkolan pohjoispuolelta Keski-Pohjanmaalta, hän sanoo.
Osmo Bosundin perhe muutti Oulusta sodan jälkeen.
– Isä oli ollut merillä, mutta perustettuaan perheen hän jäi maihin. Niin asetuimme Pietarsaareen, hän kuvailee.
Hänen perheensä ehti asua useita vuosia Tukkisaaressa. Hän kulki myös saaresta koulussa mantereen puolella. Matkaa oli noin kilometrin verran.
Koululaisia kuljetettiin Jako-veneellä, joka oli tukeva moottorialus. Muutoin saarelaiset käyttivät sulavesien aikaan soutuveneitä mennessään töihin tai asioille mantereelle.
Alholmassa oli siihen aikaan useita kauppoja, eli kaupunkiin asti ei sen takia tarvinnut lähteä. Jos piti sinne mennä, busseja Alholmasta kulki usein eli niillä pääsi.
Rospuuttokelien aikaan, kun jää ei vielä kestänyt, tehtiin Tukkisaaresta sula väylä mantereelle, jota pitkin veneitse kuljettiin. Talvella jäiden vahvistuttua tehtiin jäätie helpottamaan kulkua.
Jarmo Ittonen mainitsee sukunsa muuttaneen Laukaasta 1900-luvun taitteessa, kun Pietarsaareen tuli töiden perässä paljon väkeä myös Keski-Suomesta, eri pitäjistä. Hän oli kolmannen polven tukkisaarelainen.
– Sieltä on jäänyt mieleen yhteisöllisyys. Kaikki tunsivat toisensa ja jos meni asioille mantereen puolelle, kysyttiin tarvitsiko naapuri jotain. Pidettiin myös huolta kaikista lapsista, ei vain omista. Katsottiin vähän perään. Se oli ihan luonnollinen asia, hän kuvailee.
– Kun isä tuli meriltä ja hänellä oli tuliaisina karamelleja, niin hän jakoi niistä muillekin saaren lapsille kuin meille omilleen.
Asukkaita saarella oli 150–200 tuohon aikaan. Oli lapsiperheitä, joissa oli monia lapsia.
Huoneistoja eri taloissa oli yhteensä noin 30. Oli kaksi isompaa rakennusta, joissa kummassakin kymmenen huoneistoa ja yksi pienempi usean asunnon kiinteistö. Niin ikään oli omakotitalo. Suuri huoltorakennus oli erikseen ja siinä oli leivintupa, sauna ja pesutupa.
– Juomavesi haettiin mantereelta, siellä oli laiturin lähellä vedenottopaikka. Tiskivesiä koottiin sadevesistä tai sulatettiin talvella lumesta. Muutoin käyttövettä otettiin merestä, Maija Rajala mainitsee.
Iso parannus tuli huushollihommiin, kun saatiin alkaa käydä pesemässä pyykit Schaumanin pesutuvassa. Vuoroja oli öisin.
– Saaren yhteisessä jääkellarissa säilytettiin maito ja muut helposti pilaantuvat ruoat. Sinne miehet leikkasivat talvisaikaan isoja jääkuutioita kellaria viilentämään, hän kuvailee.
– Meidän perheen poikien tehtävänä oli lämmittää saunat ja lisäksi myimme limsaa, saimme vähän taskurahaa, Osmo Bosund mainitsee.
Kaikilla huoneistoilla oli omat puuliiterit. Vessoja oli pitkä rivi, mutta ei kenelläkään omaa. Jätevedet ja vessan aluset kipattiin maakuoppaan, joka oli kaivettu tehtaan puolesta. Kun kuoppa täyttyi, se peitettiin ja kaivettiin uusi.
– Lapsilla oli puuhaa puiden keräämisessä. Se oli meidän vakituista työtämme. Satamasta karkasi laivoja lastattaessa puutavaraa. Niitä ja tukkilautoista irronneita uppotukkeja vedettiin rantaan polttopuuksi, Jarmo Ittonen kertoo.
– Paljon kesällä kalastimme. Sieltä tuli hyvin kalaa siihen aikaan, ahvenia ja siikoja muun muassa, Osmo Bosund sanoo.
Vaarallista puuhaa se saattoi joskus olla, sillä pojat onkivat usein tukeilta, joita kellui rantavedessä ja jos niiden väliin molskahti, oli vaarassa hukkua. Ei niin kuitenkaan käynyt.
Paitsi kerran Osmo Bosund kertoo erään toisen pojan kanssa pelastaneensa kolmannen veden varasta, jonne tämä oli luiskahtanut kaarnavenettä uittaessaan.
Saaren vieressä alkoi heti äkkisyvä eli siellä oli vaara tarjolla.
Marjastamassa käytiin toisissa saarissa, puolukassa ja mustikassa. Kesäretken paikka oli lähellä ollut toinen saari, kuinkas muuten.
– Se oli merellistä elämää. Moni pojista lähti vartuttuaan merille. Niin minäkin, Osmo Bosund mainitsee. Hän palasi sittemmin kotikaupunkiin.
Viljo Mäki ehti asua Tukkisaaressa kolmisen vuotta perheineen. Työn perässä hän tuli Lappajärveltä. Hän sai Schaumanilta töitä varastolta, trukkikuskina.
– Meillä oli toinen poika ihan pieni, kun muutettiin. Kuorma-auton lavalle ahtauduttiin. Siinä oli kaksi soutuvenettä ja tavarat, mitä nyt oli. Ei paljoa. Asunnossa oli kalusteet, hän luonnehtii.
– Tuohon aikaan oli kaupungissa kova asuntopula ja muualta tulleille osoitettiin asunto Tukkisaaressa.
– Siellä oli keittiö ja kamari. Ihan hyvät tilat. Olin kolmivuorotöissä ja porukassa kuljettiin samassa vuorossa olevien kanssa töissä. Se oli yleinen käytäntö tukkisaarelaisten kesken.
– Maija oli kotona. Meille syntyi sittemmin toinen poika. Siihen aikaan usein vaimot olivat kotona hoitamassa lapsia, Viljo Mäki toteaa.
– Tukkisaaressa oli mukava asua. Kesällä varsinkin oli kaunista. Siellä oli pienet kasvimaapalstatkin ja meillä oli perunaa ja muita kasveja, hän muistelee.
Saaressa kaikki tunsivat toisensa. Oli paljon samanikäistä väkeä ja lapsilla kavereita.
Muutama perhe muutti jo aiemmin kaupunkiin, mutta suurin osa 1950-luvun lopulla, jolloin terveyslautakunta päätti tyhjentää saaren hygieniasyistä. Kaatopaikkasysteemi ja yhteiset vessat eivät olleet enää silloista nykyaikaa.
Tukkisaarella ei ole enää rakennuksia, raunioita vain. Yhteisö elää silti yhä muistoissa ja tarinoissa, saarelaisten kesken.
