Kulttuuri
Vasta nyt on aika puhua Lapuan onnettomuudesta: ”Itsekin ajattelin äänettömästi orvoiksi jääneiden serkkujeni kohtaloa”
Elokuvan Lapua 1976 jälkeen on pöllämystynyt olo. Harvoin elokuva imaisee katsojan niin että on vaikea palautua todellisuuteen. Ja vielä piti tällaisessa mielentilassa mennä tekemään haastattelu, jonka onnistuin saamaan elokuvan ohjaaja Toni Kurkimäeltä.
Kiitos tyylilajista, se osui nappiin. Vaikka aiheessa olisi ollut ainekset romanttiseen haikailuun tai räväkkään katastrofielokuvaan, kumpaankaan ei elokuvassa sorruttu. Mistä koskettava tyylilaji syntyi?
– Minusta tyylilajin piti tulla sisältä päin. Minulle kynnys oli muita elokuvantekijöitä matalampi, koska olen itse lapualainen. Minä pystyin eri tilanteissa soittamaan isälleni ja hän avautui, miten asiat olivat todellisuudessa. Isäni tunsi myös silloisen patruunatehtaan palopäällikön ja kauppalan palotarkastajan, joten oikeanlaista tietoa ei tarvinnut kaukaa hakea. Olen itsekin pyörinyt pikkupoikana isäni kanssa paloasemalla. Näiltä vanhoilta tutuilta sain tarkkaa tietoa mitä tapahtui, miksi tapahtui, milloin tulivat ensimmäiset paloautot, mistä vedettiin letkut jne. Elokuva pyrkii mahdollisimman hyvään autenttisuuteen. Uskon että tämä näkyy elokuvassa.
Miksi patruunatehtaan onnettomuus on ollut Lapualla melkoisen vähän puhuttu aihe? Kaikki tiesivät sen, lähes jokaista se oli koskettanut henkilökohtaisesti, joitakin hyvinkin läheltä, mutta yhtäkaikki monta vuotta oltiin hiljaa. Ehkä siksi kesti lähes puoli vuosisataa, että aiheesta tehtiin elokuva.
– Vaikeneminen onkin kiinnostava kysymys. Kai se on suomalaisuutta tai pohjalaisuutta, mutta kyllä asia on ollut kipeä. Se haluttiin sulkea syvälle sydämeen. Joku saattoi arastella nostaa omaa surua muiden surun yläpuolelle. Tulee mieleen paappani, joka oli ollut sodassa kovissa paikoissa, mutta ei hän sotatraumoistaan koskaan puhunut. Tuskaa ei haluta siirtää seuraavalle sukupolvelle. Itsekin ajattelin äänettömästi orvoiksi jääneiden serkkujeni kohtaloa, Kurkimäki miettii.
Siksi elokuvan tyylitelty lähestymistapa kirkastui ainoaksi oikeaksi eli lähtökohta oli olla lähellä totuutta, mutta tehdä samalla kunniaa uhreille ja hirveälle tapahtumalle. Toni Kurkimäki on paitsi ohjannut, myös tehnyt äänimaailman ja käsikirjoittanut elokuvan Tuukka Haapamäen kanssa.
Pääosaa Matti Holmaa esittää näyttelijä Konsta Laakso, jonka valinta rooliin on mitä onnistunein.
– En odottanut tuntevani kunnioitusta ja vastuuta, joka heijastui kuvauspäivissä melkeinpä pyhyyden ilmapiirinä. Ei ole missään aikaisemmissa töissäni tuntunut samalta. Tämä oli poikkeuksellista, hämmentävää ja yllättävää. Ensimmäisenä kuvauspäivänä poltimme talon, jonka sammuttamiseen sain ohjeita oikeilta palomiehiltä. Olen iloinen, että rankatkin kohtaukset sain tehdä itse. Sain siinä todellista vettä niskaani ja pommit pamahtelivat korviini. Rakastin rooliani, Laakso sanoo.
Kuvauksissa yksi suurimpia haasteita oli löytää aikaan sopivia pelastuslaitteita ja vaatteita: paloautoja, letkuja, haalareita ja kypäriä. Myös palomiesten piti osata tehdä työtä 1970-luvun välineillä.
Työkalujen lisäksi työtavat olivat hyvin erilaisia 50 vuotta sitten. Palomiehiä näytteleviä kouluttivat sellaiset pelastusalan henkilöt, jotka olivat olleet pelastustöissä räjähdyspaikalla.
Onnettomuuden jälkeisiin hautajaisiin osallistui tuhansia ihmisiä vuonna 1976, niinpä hautajaiskohtauksen kuvauksiin oli tarve suurelle määrälle avustajia. Avustajia oli noin 600. Se on suurin yksittäisen kohtauksen avustajamäärä modernissa suomalaisessa elokuvassa.
Valtava määrä avustajia yhdessä kohtauksessa oli iso haaste myös puvustukselle ja maskeeraukselle. Monelta löytyi itseltään ajanmukainen vaatetus, joka tarkastettiin kuvauksiin tultaessa.
Avustajina oli myös heitä, jotka olivat olleet siunaustilaisuudessa paikalla. He sanoivat, että sää oli kuvauksissa samanlainen kuin hautajaispäivänä. Hautajaiskohtaus kuvattiin siunaustilaisuuden vuosipäivänä. Onnettomuuden uhrit haudattiin Lapualla 24. huhtikuuta 1976. Paikalla oli presidentti Urho Kekkonen. Hautajaiskohtaus kuvattiin Lapuan Tuomiokirkon pihassa samana päivänä 46 vuotta myöhemmin.
Siunaustilaisuuden toimitti Lapuan hiippakunnan piispa Yrjö Sariola. Kuvauksissa piispaa esitti Yrjö Sariolan poika Heikki Sariola. Hän piti saman puheen, kuin isänsä vuonna 1976.
