Paikallisuutiset
Tupakkaenkeli saa viimein kunnianosoituksensa – Tiina Torkkelin veistämä patsas paljastetaan torstaina
Tämä artikkeli julkaistaan uudelleen, koska se arvioitiin Uutismedian liiton Suurilla Lehtipäivillä Helsingissä 16.11.2023 maan toiseksi parhaaksi kaupunkilehtijutuksi.
Pietarsaari oli 1900-luvun alussa poikkeuksellinen kaupunki, jossa aikuisia naisia oli hetken aikaa tuplasti enemmän kuin aikuisia miehiä.
Syy löytyy teollistumisesta ja nimenomaan Strengbergin tupakkatehtaan menestyksestä. Savukkeiden suosio kasvoi tuon ajan Suomessa voimakkaasti ja tehdas vastasi kysyntään.
Strengberg työllisti 1910-luvulle tultaessa Pietarsaaressa noin 1600 ihmistä, joista ylivoimainen valtaosa oli naisia. Vielä 1870-luvulla työntekijöitä oli vain 160.
Tässä artikkelissa ei kuitenkaan luetella vuosilukuja ja tilastoja yhtään enempää kuin tarpeellista. Samoin jää Strengbergin ylätasolla täysin miehinen historia kertomatta; emme listaa perustajien, omistajien tai johtajien nimiä.
Tämä artikkeli on omistettu tupakkaenkeleille, kuten vuonna 1998 toimintansa lopettaneen tehtaan tuotantotyöntekijöitä on pietarsaarelaisessa työväenhistoriassa kutsuttu. Emmepä ohita sitäkään, miksi menneisyydessä liian moni mies halusi nimittää itsellistä tehdastyöläisnaista tupakkahuoraksi.
Aihe on erinomaisen ajankohtainen. Kuvanveistäjä Tiina Torkkelin tekemä Pietarsaaren tupakkatyöntekijän patsas paljastetaan torstaina 27. lokakuuta klo 11.00 Strengbergin kiinteistön edessä.
Kaupunginvaltuutettu Brita Brännbacka-Brunellin (r.) vuoden 2021 maaliskuussa ensimmäisenä allekirjoittama aloite tupakkaenkeleitä kunnioittavasta patsaasta sai tuolloin Pietarsaaren valtuustossa kaikkien ryhmien tuen ja nyt hanke siis saavuttaa maalinsa.
Idea patsaasta oli aikaisemmin ollut esillä aika ajoin. Pietarsaaren Sanomat peräänkuulutti tupakkaenkelin patsasta pääkirjoituksessaan vuoden 2020 heinäkuussa.
Tupakkaenkeleiden merkitystä Pietarsaaren kasvussa ja teollistumisessa ei voi liikaa korostaa. Samalla nämä valtaosin suomenkieliset naiset pitkälti loivat kaksikielisen Pietarsaaren.
Ennen tupakkatehtaan hurjaa laajenemista oli Pietarsaari käytännössä yksikielisen ruotsinkielinen ja pikkuinen kaupunki, mutta 1920-luvulla äidinkieleltään suomenkielisiä oli runsaat 40 prosenttia väestä eli enemmän kuin nykyään.
Pietarsaareen aikojen saatossa juurtuneen osittaisen harhakäsityksen mukaan naiset tulivat lähinnä suomenkielisten pohjalaismaakuntien maaseutupitäjistä. Tuli heitä lähialueiltakin, mutta etenkin aluksi paljon myös Vaasasta, Helsingistä, Viipurista ja Turusta.
Nuoren naispuolisen työvoiman liikkuvuuden taustalla olivat laajemmat yhteiskunnalliset muutokset. Laki täysi-ikäisten naimattomien naisten oikeudesta päättää omista asioistaan oli säädetty jo 1860-luvulla ja vähitellen naiset myös avioituivat myöhemmin kuin ennen.
Asenteiden tai laajemmin lainsäädännönkään tasolla oli 1900-luvun alun Suomi silti yhä kovin miehinen maa.
Yhtäkkiä pieneen ja monella mittapuulla konservatiiviseen rannikkoruotsinkieliseen kaupunkiin alkaa aikansa metropoleistakin virrata suomenkielisiä naisia, joilla on omat kuukausiansionsa, omat elämänsä ja omat asenteensa.
Kun nämä naiset kaiken lisäksi valtaosin olivat nuoria, sinkkuja ja työväenluokkaisia uskaltaa satakunta vuotta jälkeenpäin veikata, että Jakobstadissa olivat luutuneet ajattelutavat koetuksella.
Tehdastyöläisillä oli maaseudun piioista poiketen lisäksi ihan oikeaa vapaa-aikaa. Illat ja sunnuntait olivat vapaita. Perustettiin uusia yhdistyksiä, laulettiin yhdessä ja järjestettiin tanssiaisia ja teatteria.
Aktiivisuus sai heti vuosisadan vaihteessa poliittista väriä ja väri oli punainen. Työväenyhdistyksen Strengbergin osaston lipussa luki Oikeutta naisille ja päällimmäisenä vaadittu oikeus oli äänioikeus. Kun yleinen ja yhtäläinen äänioikeus laajennettiin kuntavaaleihin vuonna 1919 tulivat Pietarsaaren ensimmäiset naisvaltuutetut osaston riveistä.
Työväen osuuskauppa Varman ensimmäinen liike sijaitsi tupakkatehdasta vastapäätä Taljasepänkadulla. Naiset ottivat alusta saakka osaa myös osuustoimintaan.
Kaikki tämä herätti pahennusta. Anna-Lisa Sahlström esittää vuonna 1992 julkaistussa kirjassaan Tupakkaenkelit, että satuttamaan tarkoitetun tupakkahuora-solvauksen taustalla oli yhteiskuntapoliittisiakin motiiveja.
Naimattomalle naiselle soveliaiksi katsotut ammatit olivat erilaisia palvelijantöitä. Lisäksi nainen saattoi hyväksytysti olla sairaanhoitaja tai opettajatar, joita pidettiin hyväntekeväisyysluonteisina kutsumusammatteina – sisar hento valkoinen.
Tupakkatehtaan duunari sen sijaan teki teollisuustyötä puhtaasti rahan edestä vieläpä maskuliinista tuotetta valmistaen. Miehisessä tupakan- tai sikarinpoltossa oli sananmukaisesti mukana vahva naisen kosketus.
Naisiin yritettiin lyödä huoran leima siksi, että heidän katsottiin sotkeutuvan miesten maailmaan ja ottavan miehisiä vapauksia.
Toisaalta miehillä ei ollut kiinnostusta hakeutua levittämään ja rullaamaan ja työskentelemään nopeutta ja tarkkuutta vaativilla hylsykoneilla.
Hylsykoneet tulivat tuolloin jo sähkölampuilla valaistulle tehtaalle 1890-luvulla. Tällöin koettiin Strengbergin naisten ensimmäinen joukkovoiman osoitus. Tehdas nimittäin laski tuhatta käärittyä savuketta kohden maksettua kahden markan palkkaa kymmenellä pennillä, koska koneella työskentely oli nopeampaa.
Aikakirjoihin ei ole tallentunut, palautettiinko urakkapalkka ennalleen. Ylipäätään Strengberg oli 1900-luvun alussa ja myöhemminkin yllättävän pidetty sekä edistyksellinen työnantaja.
Niitä sen oli kovimman kasvun vuosikymmeninä oltava houkutellakseen töihin naisia Helsingistä saakka. Maine oli noihinkin aikoihin paras markkinointikeino, kun työntekijöistä kilpailtiin.
Erosi tehdastyö vaikkapa 120 vuotta sitten silti huomattavasti nykyisestä. Työpäivä alkoi aamuseitsemältä ja päättyi illalla kellon näyttäessä seitsemää, lauantaina lopetettiin jo viideltä.
Töihin kuljettiin niin sanotun Huokausten sillan alta. Puolentoista tunnin mittainen ruokatauko oli iltapäivällä, sen aikana oli mahdollisuus kokata koulusta palaaville lapsille.
Vuosilomaa ei ollut, mutta alkusyksystä tehdas tarjosi palkattoman marjanpoimintapäivän. Vuodesta 1896 eteenpäin järjestetyt Strengbergin kesäjuhlat olivat myös harvinaisuus aikansa teollisessa elämässä, kun tuotanto oli päivän pysähdyksissä työnantajan kestitessä työntekijöitä.
Paljon tuon ajan fyysistä teollisuushistoriaa on kadonnut, mutta Strengbergin tehdasrakennukset ovat olemassa ja voivat hyvin. Niissä sijaitsevat muun muassa Pietarsaaren kaupungintalo virastoineen, työväenopiston toimintoja sekä erilaista yritystoimintaa kuntosalista lähtien.
Samoin on olemassa viereinen työväenkaupunginosa Skata, jota on arveltu maamme suurimmaksi yhtenäiseksi puutalojen ruutukaava-alueeksi. Satakunta vuotta sitten Skata kuhisi lapsia ja elämää, mutta myös kuolema oli tuttu vieras.
Ahtaissa ja vetoisissa vuokrakasarmeissa asuivat nuoret perheet pienissä huoneissa, miehille löytyi töitä alati kasvaneesta puunjalostusteollisuudesta tai valimolta. Suomi teollistui ja Pietarsaari oli pitkään eräs vetojuhdista; 1950-luvulla Pietarsaari oli maan teollistuneimpia kaupunkeja.
Strengbergin työläisnaisten historiaa ei ole kirjoitettu kovin moniin kansiin, mutta joihinkin sentään. Kirjallisilta ansioiltaan omaan luokkaansa suomeksi luotujen teosten joukossa noussee Kaarlo Haapasen Pietarsaari-trilogia, jonka kustannusosakeyhtiö Tammi uudelleenjulkaisi yksissä kansissa vuonna 2002.
Pietarsaaren suomenkielisen työväestön omaksi Täällä Pohjantähden alla -saagaksikin kutsutut dokumentaariset romaanit maalaavat leiskuvaa kuvaa työläisnaisista, jotka hallitsevat sanomisen ja osaavat käyttää kyynärpäitään. Miehet ovat usein heikompia, hyytyvät, kuolevat tai pakenevat Amerikkaan.
Trilogian avausosa Leskien kortteli sai nimensä strengbergiläisiä asuttaneista vuokrakasarmeista, joka suurimmalta osin seisovat vielä tänä päivänä. Jotkut romaanin leskiäideistä ovat tosiasiassa yksinhuoltajia, mutta moinen oli vielä tabu.
Leskien korttelissa pikkupoikana 1920-luvulla asuneen Haapasen romaanien tärkein tupakkaenkeli on äiti-Vilma, joka kiroilee tuimasti ja sortuu ryyppäämäänkin. Hänellä on aikansa mittapuulla myös miesten paheet. Tehtaallakaan Vilma ei nöyristele, vaan joutuu vastahankaan miespuolisten esimiesten kanssa.
Vilma ei ole mikään prototyyppi, vaan romaanihenkilö. Tupakkaenkeleissä oli ihmisiä laidasta laitaan eikä heitä voi historiallisestikaan karsinoida. Kaikki enkelit eivät myöskään olleet suomenkielisiä. Samoja töitä oli samaan tahtiin tekemässä ruotsinkielisiäkin naisia, vaikkakin selkeästi vähemmistönä.
Tupakkaenkelien merkitys Pietarsaarta radikaalisti muuttaneena ihmisryhmänä on joka tapauksessa kiistaton. Vieläpä siksi kiistaton, että patsashankkeen venyminen pitkälle 2020-luvulle tuntuu hämmästyttävältä.
Julkistettavalla patsaalla on voimakas symbolinen merkitys kaupungissa, jossa kaikki näköispatsaat esittävät ruotsinkielisiä miehiä. Julkaisuajankohta on arvokas, onhan 27.10.2022 myös Pietarsaaren kaupungin tarkka 370-vuotispäivä.
Artikkelin ensimmäinen versio julkaistiin Keskipohjanmaa-lehdessä 8.4.2021. Artikkeli pohjaa kirjallisten lähteiden lisäksi Pietarsaaren museojohtajan Carola Sundqvistin haastatteluun keväällä 2021.
