Mielipiteet
Kristian Sundqvistin kolumni: Sisustuslehtien naiskuva on 1950-luvulta ja se myy loistavasti
Olen kirjoittanut tätä kolumnia tällä konseptilla Pietarsaaren Sanomiin kahdeksan vuoden ajan enkä ole muistaakseni koskaan käsitellyt feminismiä. Miksi en? Samasta syystä, jonka vuoksi olen hyvin harvakseltaan puuttunut maahanmuuttoasioihin.
Feminismi ja maahanmuutto lukeutuvat molemmat teemoihin, joiden osalta riittää äänekkäitä mielipiteidensä julkituojia ilman meikäläistäkin. Lisäksi tällaisissa asioissa keskustelu usein on pikemminkin ”keskustelua”, jota käydään syvistä poteroista kranaatteja ampuen, joten kaltaiseni vapaa-ajattelija päätyy helposti sinne ei-kenenkään maalle molempien osapuolten tarkka-ampujien kohteeksi.
Nyt kuitenkin naisten puolesta kyrsii sen verran kipeästi, että pakko avautua. Närkästymiseni päällimmäisenä syynä ovat ne lukemattomat ”ihana talo tai mökki tai puutarha tai huussi tai vaikka tunkio” -tyyppiset aikakauslehdet, joita etenkin tähän vuodenaikaan hyppii silmille joka suunnasta.
Siinä, että noita lehtiä tekevät naiset naisille ei tietenkään itsessään ole mitään pahaa (selasin kymmenkunta lehteä läpi ja alle kymmenesosa kuvissa esiintyvistä henkilöistä oli miehiä ja lehtien toimituskunnat koostuvat käytännössä sataprosenttisesti naisista).
Lehdissä poseeraavien naisten ja näkymättömissä pysyvien miesten edustamat roolimallit ovat kiusallisia.
Vaarallista tai ainakin outoa sen sijaan on, että puheena olevista lehdistä välittyvä naiskuva on äärimmäisen vanhanaikainen. Artikkeleissa käsitellään usein esimerkiksi hankkeita, joissa vanha talo on ensin perinpohjaisesti remontoitu ja sitten sisustettu hempeäksi unelmaksi, jonka keskellä rouva sitten kahdeksalla sivulla poseeraa.
Itse remontista, sen teknisistä yksityiskohdista tai ylipäätään mistään talon teknisluontoisista ulottuvuuksista ei koskaan konkreettisella tasolla puhuta mitään. Ne kun tällaisten julkaisujen maailmankuvassa kuuluvat miesten todellisuuteen siinä kun naisen tehtävänä on bongata ihania kirpparilöytöjä, jotka pelaavat yhteen design-tapetin – joka muuten kiusallisen usein näyttää olevan Birger Kaipiaisen sinänsä upeaa Kiuru-sarjaa – sekä mummolan vintiltä pelastetun emalisen pissapotan kanssa.
Nämä asenteet ovat ehtaa 1950-lukua paketoituna kalliille paperille painettuihin, hienosti taitettuihin ja muutenkin ulkoisesti kaikki nykyajan laatustandardit täyttäviin aikakauslehtijulkaisuihin. Moisista asenteista huolimatta tai juuri niiden vuoksi nämä lehdet ovat menestyvää liiketoimintaa; aikakaudella, jolla painettu media taistelee olemassaolostaan onnistuu juuri tämä markkina menestymään ja laajenemaan.
Erityisen hämmentäväksi koko homman tekee se, että artikkeleissa esitellyt naiset usein ovat korkeasti koulutettuja ja ammatillisesti menestyviä. Mikä ihme heitä motivoi avaamaan kotinsa tällaisen bisneksen käyttöön vieläpä ilman mitään rahallista korvausta?
Nostan sisustus- ja mökkeilylehdet tässä tikun nokkaan siksi, että ne ovat Suomessa oikeasti massiivinen ilmiö, jolla on merkitystä jopa yleiseen asenneilmastoon. Mökkiunelmahuussilehdet ovat silti vielä vanhakantaisuudeltaan kevyttä kamaa, jos vertailukohdaksi otetaan englantia puhuvan maailman puhtaasti naisille suunnattu viihde. Pietarsaaressakin joka kodissa vapaasti näkyvien tv-kanavien tarjonnassa tätä edustaa TLC-niminen hömppätuutti. Se ei oleta kohderyhmänsä olevan mitenkään aikuisen ihmisen kognitiivisella tasolla, vaan laskee naisten jäävän pysyvästi jonnekin korkeintaan kymmenvuotiaiden prinsessaleikkeihin.
Tämä kaikki hämmentää minua, koska kohta 46:n vuoden elämänkokemuksen pohjalta olen havainnut naiset älyllisiltä ominaisuuksiltaan keskimäärin yhtä pystyviksi kuin miehetkin. Tuo kyvykkyys usein näyttäytyy hieman eri tavoin kuin miehillä, mutta sekin on vain rikkaus.
Lopetetaan kesäsesonkiajan niksiin: niistä sisustuslehdistä tulee kiitos kalliin eli painavan paperin paljon parempia kärpäslätkiä kuin esimerkiksi Suomen Kuvalehdestä. Sisustuslehtilätkä tehoaa jopa paarmaan.
