Kolumnit

Birgitta Strandberg-Rasmuksen kolumni: Mummin matka – matka mummiksi

Kirjoittaja on perheneuvoja ja psykoterapeutti.

Pallastunturi ja metsäkellintä oli viime alkukesän matkaelämys. Vuoden 2023 kevätmatkan osoite oli Vaasan Sairaanhoitopiirin synnytysosasto. Siellä kellittiin vähän toisella lailla.

Kaikki sai alkunsa siitä, että tyttäreni päätti, että jos en lasta kaksin voi saada, niin sitten yksin. Lapsikaipuu oli suuri ja ikä tuli vastaan, mutta ei sitä prinssiä valkoisella hevosella. Olimme koko perheen voimin henkisesti mukana tukijoukoissa, uusi elämä alkoi orastaa ja H-hetkeksi oli laskettu 15.5.

Sain kunnian ja luottamuksen olla Doulana tällä matkalla. Taitaa olla lähin tapa päästä kokemaan lapsen syntymä kumppanin roolissa, siinä vieressä. Ymmärrän teitä isiä ehkä vähän paremmin tämän jälkeen? Kuitenkin plussana (ehkä vähän miinustakin) omat kokemukset sisältäpäin kun omat lapseni syntyivät. En voinut ennakoida miltä ja missä kaikki tulee tuntumaan, kun siellä mennään. En myöskään ollut varma siitä, osaanko käyttäytyä hyvin jos tulee täpärä tilanne.

Koska vauvan pelättiin kasvavan liian reippaasti meidät bookattiin laitokselle etuajassa. Ensin asennettiin vedellä täytetty pallo vauvan pään ja kohdunsuun väliin, jotta äidin vielä uinuva keho hoksaisi, että nyt pitäisi alkaa hommiin. Kyseessä oli mekaaninen ärsyke tai houkutin, miksi se nähdään tai koetaan voi vaihdella, riippuen keneltä kysyy. Seuraavana päivänä aloitettiin pillereiden popsinta. Niitä tuotiin kupposessa tasavälein kolmen päivän ajan. Perjantaina, kun portti oli hieman auennut sinne tuupattiin ilmapallo toistamiseen. Illemmalla lääkäri totesi, että mikäli ei mitään tapahdu voisimme mennä kotiin lepäämään viikonlopun yli. Ajatus ei ollut houkutteleva.

Tuleva mummi nukkui yönsä ilmapatjalla tulevan äidin huoneessa. En tiennyt että ilma on niin kylmää, kivilattia viilensi sen ilmeiseti tehokkaasti, sillä vaikka sen päälle laittoi peittoa ja vilttiä, oli kuin olisi kylmällä kalliolla maannut. Sydänkäyriä käytiin öisin tarkistamassa, joten yöelämä oli sitä mitä sairaalassa pitääkin olla. Käytiin lounasaikaan raitista ilmaa hörppäämässä, rantakävely laitoksen vieressä on mahtava, linnut pesintäpuuhissa ja meri on aina merta. Sain myös maistuvat sapuskat Kalatiskiltä itselleni. Ehdittiin taaperrella (tiedättehän raskaana olevan naisen kävelytyylin?) Kuntsin taidemuseoon ihmettelemään L. Swanljungin taidekokoelmaa.

Sitten alkoikin tapahtua, lauantain vastaisena yönä 01:20 meidät siirrettiin synnytyshuoneeseen. Viisi varsinaista synnytyssalia ja kahdeksan synnyttäjää sen vuorokauden aikana, joten voitte arvata sitä vilinää ja vilskettä.

Epiduraalipuudutus ei onnistunut ensimmäisellä yrityksellä. Synnytyskanava avautui toivotusti ja täysin, mutta synnytyspoltot eivät olleet tullakseen, puudutus ikäänkuin puudutti nekin pois. Lääkkeillä yritettiin stimuloida polttoja, mutta ei. Tyttärellä nousi reilussa tunnissa yli 39 asteen kuume, vauvan pulssi alkoi olla tasaisesti yläilmoissa. Akuutti keisarinleikkaus päätettiin tehdä.

Kiire näkyi ja tuntui, mutta minun roolissa se ei saanut näkyä, olinhan tukena ja turvana. Selkäydinpuudutus ei ottanut, tytär nukutettiin. Minä istuin leikkaussalin viereisessä huoneessa, jonne vauva tuotaisiin heti sektion jälkeen ja lastenlääkäri oli hälytetty paikalle.

Emme voineet kuin halata toisiamme ja itkeä onnesta ja helpotuksesta

Siinä tuolilla istuessani sisuskaluni vapisivat kuin haavanlehdet tuulessa, odottaessani vauvan itkunparkausta, sitä elonmerkkiä. Ja tulihan se! Autuus ja ihanuus! Napanuoraa en johtuneesta syystä päässyt katkaisemaan, mutta tyttelin sain pitää rinnuksillani (sekin ennalta sovittu) kunnes äiti leikkauksesta herättyään tuotiin laitospuolelle.

Ehti monta ajatusta ja tunnetta livistää sinne heräämön puolelle; missä kunnossa uunituore äiti siellä mahtoi ollakaan, ja tuleehan hän varmasti sieltä kohta? Kun hänen sänkynsä sitten rullattiin huoneeseemme emme voineet kuin halata toisiamme ja itkeä onnesta ja helpotuksesta ja jännityksistä ja kauheuksista. Siitä kaikesta mitä tähän viikon matkaan mahtui ja niitä kaikkia tunteita joita olimme matkan aikana keränneet ja säilöneet. Nyt ei enää voinut pidätellä.

Nyt on kotiuduttu vahvojen antibioottien ja särkylääkkeiden kera, tulehdusarvot hipoivat pilviä ja spinaalivuodon takia fantomipäänsärkykään ei jäänyt laitokselle. Mutta mummin ihana ipana on heti valmis kuin saunakiuas, kun äidinmaitoa tarjoillaan.

Tytär ansaitsisi ritarinmerkin urhean kamppailun jälkeen, oli se aikamoista menoa sivusta katsottuna. Ohi on ikimuistoinen matka, syntyi Ipana, äiti ja mummi. Kiitos Elämälle!