Paikallisuutiset

Kari Ilmonen on tuore eläkeläinen ja levoton sielu – puulatikkoa luistinsuojilla ensimmäisen bändinsä rumpalina hakanneesta arasta pojasta tuli palkittu tohtorismies ja monipuolinen kulttuurintekijä

Pietarsaarelaisen Kari Ilmosen nimen eteen voisi valita useamman tittelin: yhteiskuntatieteiden tohtori, tuottelias runoilija, muusikko, musiikintekijä, kulttuuripersoona ja menneestä kesästä lähtien myös eläkeläinen.

Eläkkeellejääntihaastatteluja Ilmonen onnistui välttelemään näihin hetkiin saakka. Viime viikolla myönnetty kunnianosoitus eli Chydenius-mitali sentään hellytti 64-vuotiaan vastaanottajansa juttelemaan myös siitä, miltä työelämän jättäminen tuntuu.

– Kesällä ei identiteettini oikein vielä ehtinyt kiinnittyä eläkeläisyyteen, mutta nyt alkaa huomata, että minulla ei ole mitään työhön liittyvää missiota. Minun pitää nyt entistä enemmän kiinnostua musiikista ja muista asioista. Vuorokaudet ovat pitkiä.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Oloneuvoksen asema toisaalta mahdollistaa keskittymisen siihen, mikä kulloinkin sattuu kiinnostamaan.

"Murros, uusi aalto. Täällä oli potentiaalia ja tehtiin omaa musaa eikä pelkästään covereita."

– Siitä voi tulla myös painetta, olen vähän levoton sielu.

Ilmonen lausuu pohdintansa aavistuksenomainen hymy huulillaan ja välillä innokkaasti elehtien. Energiaa voi purkaa vaikkapa juoksulenkille.

– Olen käynyt viikottain lenkillä 45 vuoden ajan.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Loveretin talossa asuvan Ilmosen reitti on joka päivä sama; niin sanotun rapakanaalin vartta Vanhaan satamaan ja siellä tehdyn kierroksen kautta Skataa reunustavalle Pursisalmenkadulle. Piispankadun risteyksen kohdalla oli Karin koti ekaluokkalaisesta 16-vuotiaaksi.

Yliopistokeskus Chydeniuksessa Kokkolassa Ilmonen teki vaikuttavan työuran työskennellen muun muassa professorina, tutkimusjohtajana ja erikoistutkijana. Pietarsaareen hän palasi asumaan kuusi vuotta sitten ja sai siis samalla rakkaimmat kulmansa lenkkireitille.

– Ensin tuntui melkein pakahduttavalta kulkea siitä ohi ja vieläkin sielu siinä kohdin tavoittaa kohti lapsuutta.

Skata oli 1960- ja 70-luvuilla nykyistä työväenluokkaisempi ja rosoisempi paikka. Sieltä kuului myös musiikkia, vuosi vuodelta enemmän.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Arka Kari-poika ei ollut haka urheilussa, mutta kansakoulun neljännellä luokalla lahjaksi saatu Landolan kitara ja Renegades-yhtyeen fanitus avasivat omalta tuntuneen tien.

Naapurin poika opetti ensimmäiset soinnut ja parin mutkan kautta matka vei Timo Hautamäen ja Hannu Pirttimaan kumppaniksi sähkö- ja bassokitaroiden putkiradiosoundiin. Rumpaliksi aluksi ohjatun Ilmosen rumpusetti tosin koostui puulaatikosta ja kapuloina olivat luistinsuojat.

Syntyi bändi nimeltä Omakuva ja myöhemmin 1970-luvun lopulla St. Petersaari. Syntyi Skatan ja laajemmin koko Pietarsaaren ainutlaatuinen musiikkiskene. Aikalaiset muistelevat noita aikoja erityisellä lämmöllä.

– Murros, uusi aalto. Täällä oli potentiaalia ja tehtiin omaa musaa eikä pelkästään covereita. Olihan Pietarsaari Suomen Liverpool, sanoo Ilmonen.

Hän lähestyy aihetta tuoreimmassa runokokoelmassaan Boforeja Jaakobin kaupungista. Runon nimi on mikäpä muu kuin Suomen Liverpool:

Kitara,

balladi ja kertomus

Ranteen liike ja kaupungissa

virtaileva kohu,

kanaalin ahnas haju

kodikas trubaduuri,

tähän molli.

Musiikki teki Kari Ilmosesta runoilijan sikäli, että hän paitsi sävelsi niin sanoitti lauluja jo kauan ennen kuin ensimmäinen runokokoelma (Merkkien sade, Like 1993) näki päivänvalon.

Liverpool tuo mieleen urbaaneja kuvia ja popmusiikki - josta saadun alkuinnostuksen jälkeen Ilmonen siirtyi progen kautta lähinnä folkrockiin - oli aikoinaan ensimmäinen vihje siitä, että lavatanssien kulta-aika kulki Suomessa iltaruskoon.

Tässä valossa voi olla yllättävää, miten tärkeä rooli maaseudulla ja siihen yhä jossain määrin liittyvällä perinteisellä elämäntavalla on Kari Ilmosen elämässä ja ajattelussa ollut. Maaseutukulttuurin professorina kymmenen vuotta työskennellyt Ilmonen perheineen asui taannoin pitkään Kälviän syrjäseudulla talossa, johon ei tullut juoksevaa vettä.

– Puhdetyöt rytmittävät olemista tuollaisessa elämäntavassa ja myönnän, että minulla on sellaista joskus ikävä, hän pohtii.

Koronakriisi on herättänyt uutta kiinnostusta maaseutuasumista ja -kulttuuria kohtaan sekä muutenkin keikuttanut Suomi-venettä. Ilmonen muistuttaa asiaan liittyvistä inhimillisistä tragedioista pohtien samalla, voisiko poikkeuksellisista ajoista seurata jotain positiivistakin.

– Korona on väräyttänyt elämisen muotoa.

Muoto horjahti Pietarsaaressa voimakkaammin kuin ympäröivällä maaseudulla. Yhtäkkiä ei ollutkaan kulttuuritapahtumia, keikkoja eikä edes kahvila- ja ravintolakulttuuria. Nyttemmin kulttuurielämä on palannut, muttei läheskään vanhaan normaaliin.

– Ilman kulttuuria jää kaupunki pelkäksi kulissiksi, Ilmonen tiivistää.

Entä yhteiskunta ja puoluepolitiikka? Nythän Ilmosella piisaa aikaa noitakin asioita tarkkailla.

– Nykyään kiinnitän politiikassa huomiota enemmänkin retoriikkaan. Se joka hallitsee retoriikan hallitsee usein myös sitä, mistä puhutaan.

Oman yhteiskunnallisen suuntautumisensa kehityksen Ilmonen määrittelee harkituin sanankääntein.

– 1970- ja 80-luvuilla olin radikaali ja innostunut. Nykyään minulla on lähinnä maltillisen humanistinen ja ekologinen yhteiskuntakäsitys.

Korona tuo Suomeen uusia työttömiä, mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon. Yhteiskunnallinen ilmapiiri saattaa koventua.

– Olisi tärkeää, että ketään ei syyllistetä siitä, että hänellä ei mene hyvin.

Parin tunnin juttutuokio Kari Ilmosen kanssa hänen olohuoneensa pöydän ääressä on vapaahkona assosiaationa ketjuttuva matka läpi aikakausien ja aihepiirien.

Haastattelijan kahvikuppi on kylmennyt pöydälle, unohtuneena. Syysaurinko valaisee toisen puolen haastateltavan kasvoista, toinen jää varjoon.

Kaikesta puhutusta mahtuu tähän artikkeliin pikkuinen murto-osa, toivottavasti jotain tärkeää. Ilmonen voi olla levoton sielu, mutta levottomuudella on lempeät kehykset.

– Viimeistään tässä iässä pitää kyetä kuuntelemaan itseään. Haikailen vähän maaseudulle, Ilmonen pyörittelee.

Aikooko vastaeläköitynyt tohtori vielä tänä syksynä repäistä tekemällä jotain itselleen epätyypillistä?

– Jaron ottelussa ei ole tullut koskaan käytyä, mutta nyt olisi aikomus. Kuinka pitkään jalkapallokausi muuten jatkuu?

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä