Paikallisuutiset

Sota-aikaa lapsen silmin: Tuula Svanbäck oli pieni tyttö viime sodan aikaan, mutta mieleen siitä on jäänyt monia tapahtumia, myös Pietarsaaren pommitus

Tuula Svanbäck (o.s. Muittari) oli sodan aikaan vielä pieni tyttö. Moni asia on silti jäänyt mieleen, lähinnä jatkosodan viime vuosilta.

– Tietenkin aikuiset puhuivat paljon sodasta, mutta ei sitä noin pienenä käsittänyt, mitä se merkitsi, eikä kaikkea lasten kuullen edes kerrottu, hän sanoo.

Se tytön tiedossa oli, että erilaisista tavaroista oli pulaa ja niiden hankkimisessa piti nähdä vaivaa.

– Ei kotonani puutetta ollut, olin siihen aikaan vielä ainoa lapsi ja kaikkien silmäterä. Samassa talossa asui mummu ja täti perheineen. Varsinaisten tätien ohella oli isotätejä, hän kuvailee.

”Isän täti koputti oveen, tuli sisään ja huudahti: ”Täällä te vaan istutte ja Pietarsaarta pommitetaan.”

– Äiti oli töissä koko ajan tupakkatehtaalla. Isän ei tarvinnut mennä sotaan. Hän työskenteli halkotarhalla.

Kaikenlaista tavaraa piti silloin kuitenkin yrittää haalia, mistä sattui saamaan.

– Mummu tai mamma, kuten häntä kutsuimme, oli kotona ja hänen kanssaan kuljin kaupoissa. Mamma piti minua kädestä ja niin mentiin. Hän oli kova hamstraamaan ja aina, kun kuultiin johonkin kauppaan tulleen jotain tavaraa, sitä lähdettiin hankkimaan.

Linja-autoasema oli tuolloin Visasmäellä, nykyisen Halpa-Hallin kohdalla. Sinne tuli bussilla maalta naisia, joilla oli usein mukana erilaista tavaraa ja myös heiltä ostettiin.

– Aikuiset puhuivat mustasta pörssistä, mutta en minä tiennyt, mikä semmoinen pörssi oli. Ihmettelin itsekseni vaan.

Pulaa oli paitsi monista ruokatavaroista niin ikään vaatteista ja villalangoista. Vanhat vaatteet käytettiin tarkkaan, niitä korjattiin tai uudistettiin. Ompelukone oli monissa kodeissa. Vestanpoossa, missä Tuula-tytön perhe asui, oli lähellä ompelijakin.

Kauppoja lähialueella oli neljä.

– Meillä oli tapana mennä yhden tyttökaverin kanssa istumaan Ahlgrenin kaupan viereen, ojan reunalle, katselemaan ihmisiä, joita siinä kulki.

– Kerran yksi tädeistäni ajoi pyörällä ohi suurten kassien kanssa. Juoksin äkkiä kotiin ja kerroin tädilläni olleen viisi kiloa voita. Isä meni heti sinne kysymään, josko mekin saisimme sitä ostaa.

– Ei siellä voita ollut. Se oli mielikuvitukseni tuotetta. Jotenkin oli pienen tytön mieleen juurtunut, että jotain tärkeää ja varmaan voita siellä oli, Tuula Svanbäck muistelee.

– Joskus Varman kaupan ulkopuolella istuessamme näimme saksalaisia sotilaita, kun he rivissä marssivat Vestersundinkylään päin. Heillä oli siellä majoituspaikkoja koululla tai seuraintalolla.

– Toisinaan juoksimme heidän perässään ja kerran saimme sokeripaloja. Ne olivat neliskulmaisia eli erikoisia, kun muutoin oli toppasokeria, josta sokerisaksilla leikattiin paloja, Tuula Svanbäck kertoo.

Karamelleja ei ollut. Oli jonkinlaista kiisselijauhetta, jota syötiin sellaisenaan makean nälkään. Pihkaakin kokeiltiin, mutta se oli kitkerää. Sodan loppuaikona alkoi makeisia vähän olla, saatiin ehkä tikkukaramelli tai lakritsi. Muita hedelmiä kuin omenoita ei kaupoissa ollut.

– Tupakkatehtaan naisilla oli kirjeenvaihtotovereita Norjasta, niin äidillänikin. Sieltä lähetettiin paketteja ja saimme kerran appelsiineja. Se oli jotain ihmeellistä ja muistan vieläkin ensimmäisen koskaan näkemäni appelsiinin tuoksun. Ei sitä raatsinut edes syödä. Niin se nahistui ja olikin pahaa.

Pietarsaarta pommitettiin laskiaisiltana 1944. Tuula Svanbäck muistaa tapahtumat.

Tuolloin oli poltettu kokkoja tavan mukaan, mikä paljasti asutuksen sijainnin partioiville viholliskoneille. Neuvostoliittolaiset lentäjät alkoivat pommittaa kaupunkia. Pommeja putosi nykyisen Oikotien kohdalle ja Kirkkorannan koululle.

– Olimme kotimme lähistöllä kylässä. Silloin isän täti koputti oveen, tuli sisään ja huudahti: ”Täällä te vaan istutte ja Pietarsaarta pommitetaan.”

– Äiti meni hakemaan minulle kotoa lämpimiä vaatteita ja isän kanssa lähdimme Vestersundinkylää kohti juosten. Äkkiä isä laittoi minut maahan ja asetti takkinsa suojakseni. Kun katsoin ylös, siellä näkyi valopalloja. Myöhemmin olen ymmärtänyt niiden olleen valopommeja. Niillä valaistiin alue, että nähtiin, mitä pommittaa.

– Kun jatkoimme matkaa, näimme viereisellä tiellä kulkevan pitkän jonon ihmisiä. Muuten oli ihan hiljaista. Menimme yhteen maalaistaloon, joka oli täynnä väkeä. Ei kukaan puhunut. Lapsille annettiin siellä velliä ja olen nukahtanut, koska en muista tuosta sen enempää.

Ihmiset pakenivat kaupungista, koska pelkäsivät uusia pommituksia.

– Muistan, että äiti vei sitten minut kahdeksi viikoksi Luodossa asuvan tädin luo. Potkukelkalla menimme jäätä pitkin tätilään, jonne oli ainakin 10 kilometriä. Siellä oli mukava olla. Oli eläimiä. Hevonenkin oli, olen aina niistä tykännyt.

– Papalla oli myös hevonen. Niitä tarvittiin sodassa ja sinne se joutui. Myöhemmin kerrottiin, miten se oli pois vietäessä surkeana hirnunut papan tullessa sitä vastaan. Sille reissulle hevonen jäi, se kuoli sodassa.

Sota-ajalta pommituksen ohella Tuula Svanbäck mainitsee toisen pelottavan asian.

– Olimme äidin kanssa kahden kotona, oli joulun aika, koska kuusi oli nurkassa. Minä istuin kakluunin ääressä, sieltä tuli ihana lämpö.

– Äkkiä ovelta kuului kova koputus ja sisään tuli ihan vieras mies jonkinlaisissa vaalenaruskeissa haalareissa. Hän käveli suoraan uunin luo ja lämmitteli siinä käsiään.

– Olin niin peloissani, että en muista muuta. Äiti kai sanoi hänelle jotain ja mies oli siinä jonkin aikaa. Niin hän lähti. Siitä illasta jäi pelko. Silloin oli liikkeellä erilaisia kulkumiehiä. Sellainen hän varmaan oli, Tuula Svanbäck pohdiskelee.

Molempiin pelottaviin tapahtumiin liittyi kova koputus oveen. Ne muistuvat yhä vahvoina mieleen.