Paikallisuutiset

Kristian Sundqvistin kolumni: Suomi ei todellisuudessa kaupungistu kuin eräissä tilastoissa

Tarkoittaako maamme kaupungistuminen ainoastaan sitä, että aiempaa enemmän ihmisiä elää suomalaisittain arvioiden suurissa tai suurehkoissa kaupungeissa eli aiempaa lähempänä toisiaan?

Mikäli vastaus on kyllä, niin urbanisoituminen on kiistaton tilastollinen tosiseikka. Jos taas pohditaan asiaa siltä pohjalta, mitä kaupungeilla on tavattu tarkoittaa, niin ollaan huomattavasti monimutkaisemman todellisuuden äärellä.

Tässäkin lehdessä on käsitelty kaupunkikeskustojen – Pietarsaarenkin – lähitulevaisuuden uhkakuvia. Verkkokauppa ja vähittäiskaupan keskittyminen entisestään saattavat riuduttaa monia keskustoja ankaralla kädellä ja asiantuntijat pelkäävät kauppaliikkeiden määrän vähenevän jopa puolella.

Huomauttaako joku, että eihän esimerkiksi Pietarsaari missään skenaariossa mikään väestönkasvukunta edes ole? Juu ei olekaan, mutta vastaavanlaista kehitystä ennustetaan tapahtuvan ja on jo tapahtunut jopa Helsingissä.

Suomalaiset pakkautuvat yhä enemmän epäkaupungeiksi muuttuviin taajamiin.

Asustelin vuosituhannen vaihteessa hetkisen verran Helsingin kantakaupungin laitamailla, Hietalahdessa. Meille maakuntien ihmisille tutulle maamerkille eli Stockmannin kulmalle käveli vartissa, mutta asuinkolkkani oli oma kiehtova maailmansa vanhoine erikoisliikkeineen, juurevine kahviloineen, kansanravintoloineen ja kioskeineen.

Kun hiljattain kävin tuolla nostalgiakävelyllä panin merkille, että ainakin erikoisliikkeiden osalta oli mainittu 50 prosentin kato jo käynyt. Seutu on palvelutarjontansa osalta muuttunut vähemmän urbaaniksi.

Samalla kun kaupungistuminen tilastoissa ja päättäjien puheissa etenee tulee kaupungeista alati vähemmän kaupunkimaisia. Mainitussa Helsingissä avataan valtavia kauppakeskuksia, joiden asiakasvirrat pyritään varmistamaan samaan yhteyteen rakennettavilla jopa monikymmenkerroksisilla tornitaloryppäillä.

Juuri avatun Pasilan Tripan kaltaiset suunnattomat kompleksit ovat katujen suuntaan pelkkää tylyä ulkoseinää, betonimuuria, joka sulkee kuihtuvan kaupungin ulkopuolelle. Tuollaiset linnoitukset eivät edusta urbanisaatiota, vaan kapitalistista brutalismia kylmimmillään.

Helsinki ja Pasilan kolkot kadut tuntuvat Pietarsaaresta katsoen ehkä kaukaisilta, mutta antikaupungistuminen – josta tuo Tripla-hirviö toimii pohjoismaisellakin mittapuulla merkittävänä esimerkkinä – ilmiönä koskettaa kaikkia suomalaisia.

Jos olet edes meikäläisen ikäinen eli viidenkympin rajapyykkiä kohti vähitellen suuntaava kansalainen, niin muistelepa lapsuutemme Pietarsaarta. Muuallakin kuin keskustassa oli yhä runsaasti niitä kaupunkielämään oleellisesti kuuluvia lähikauppoja, omassa kolkassani Skatassa jopa useampia ja erikoisliikkeitä sen lisäksi. Muutaman vuosikymmenen takainen Skata lähipalveluineen oli monella tapaa kaupunkimaisempi ympäristö kuin valtaosa pääkaupunkiseutua nykyään.

Muun muassa tällaisista syistä johtuen minua kyrsii kuunnella loputonta mantraa kaupungistumisesta ja sen vääjäämättömyydestä. Ei Suomi oikeasti kaupungistu, vaan keskittyy yhä enemmän epäkaupungeiksi kasvaviin taajamiin.

Ihmisen itselleen tekemä kollektiivinen toimintaympäristö (jota joskus kutsutaan ylevästi yhteiskunnaksi) on pysyvässä muutostilassa, eikä kuvaamani antikaupungistuminen välttämättä ole pelkästään huono asia. Internet-vallankumous tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi tänne Evijärvelle voi valtaosin helposti tilata juuri samat asiat kuin Pietarsaareen, Helsinkiin tai Lontooseen.

Perinteinen kaupunkielämä kuitenkin näemmä vähitellen kuihtuu siinä kuin suurin osa maaseudun kylistä on jo kuihtunut. Me Pietarsaaren ja lähiseudun asukkaat voimme lohduttautua sillä, että muutos ei todellakaan ole meidän vikamme ja että se on käynnissä kaikkialla muuallakin.