Viihde
Vestanpoon tytöstä kasvoi rautamummo: Vanha lonkka- ja selkävamma vetää Ritva Mustosen ryhdin kumaraan, mikä jarruttaa menoa. "En osannut arvata, että vamma vaikuttaisi koko loppuelämään".
Pietarsaari
Metrikuusikymmentäseitsemän, Mustosen Ritva ilmoittaa pituudekseen, jos sitä joku sattuu kysymään. Pituusmitalla seisten luvusta lähtee tosin parikymmentäsenttiä pois, sillä vanha lonkka- ja selkävamma vetää ryhdin silminnähden kumaraan.
Kipukin on alituinen kaveri, mutta 63-vuotias rautamummo sanoo tottuneensa kolotukseen, elämään särkylääkkeiden varassa ja suunnittelemaan askelmerkkinsä melko tarkkaan.
Eikä ulkoinen olemus ole aina ollut kumara. Mustonen, tyttönimeltään Saunakangas, muistaa lapsuuden ja nuoruuden mukavat päivät kun jalkakin vielä nousi. Materiaalisesti kasvuvuodet Vestanpoossa eivät olleet hääviä, mutta samanlaista oli kaikilla muillakin. Vesi haettiin ämpärillä ulkoa yhteisestä vesipostista ja kannettiin vinttihuoneistoon, joka lämpeni öljykamiinalla ja klapeja nielevällä pönttöuunilla. Likavesi kiikutettiin vastaavasti alas tunkiolle toisella sangolla. Oli ulkovessa ja olemattomat peseytymismahdollisuudet. Ei puhelinta, televisiosta puhumattakaan. Silti elämä tuntui olevan yhtä pitkää ja aurinkoista kesäpäivää, Mustonen availee muistoja.
"Minäkin sain hyvän syyn mennä hampurilaiselle Ritziin, joka oli nuorison suosima paikka".
– Oli turvallista ja yhteisöllistä. Kaikki tunsivat toisensa.
Koulua olisi voinut käydä enemmän kuin kahdeksan vuotta ja opiskella oikea ammatti.
– Äiti sai kuitenkin kolmannen lapsen vielä niin sanotusti vanhoilla päivillään. Olin silloin viisitoistavuotias ja minun piti vanhimpana lapsena jäädä hoitamaan vauvaa ja kotia kun äiti kävi Ritz-baarissa Isollakadulla töissä. Isä teki metallihommia.
– Kotona täytyi auttaa ja sillä sipuli. Sitäpaitsi minäkin sain hyvän syyn mennä hampurilaiselle Ritziin, joka oli nuorison suosima paikka.
Oma nuoruus loppui tosin lyhyeen, sillä hän tuli itsekin äidiksi, 17-vuotiaana, kuten moni muukin tuohon aikaan.
– Kotona ei puhuttu mitään tuollaisista asioista eikä me nuoret oikein mistään mitään tiedetty, Ritva Mustonen heläyttää.
Elämän veto seisahtui lonkkanivelen napsahtaessa poikki. Mustonen oli kolmikymppinen, kolmen lapsen äiti ja elettiin 1980-lukua.
– En arvannut tuolloin kuinka loppuelämään vaikuttavia seurauksia vammalla olisi.
Selitystä vakavalle sattumalle ei ole tullut tänäkään päivänä.
– En edes kaatunut, tipahtanut tuolilta enkä millään muullakaan tavalla loukannut sitä, Mustonen ihmettelee vieläkin.
Vaasassa lonkkaa tukemaan asennettiin tuhtia rautaa, joka on siellä edelleen.
– Jotain meni pieleen. Selkä vioittui niin, että seuraavan vuoden istuin pyörätuolissa. Se olikin monin tavoin raskasta aikaa, jolloin vietin pitkiä aikoja myös Tampereella sairaalassa, erossa perheestä. Sitten piti opetella uudelleen kävelemään.
Kuntoutusvaiheessa mieleen hiipi epäilys, ettei tämä mennyt ihan niin kuin piti.
– Käynnistin valitusprosessin, tuloksetta. Korvaukset jäivät saamatta.
– Onneksi minulle myönnettiin sentään sairaseläkettä ja sen varassa olen kitkutellut. Niukkuus on opettanut ainakin pennin venyttämisen mestariksi - ja muistamaan sen, mikä elämässä on tärkeintä. Terveys ja myönteisyys.
Siitä Ritva Mustonen sanoo iloitsevansa, että on katto päällä ja kaapissa ruokaa. Alakulon – niitähän jokaisella välillä on – yli kantaa enkeli. Tai jo pelkkä ajatus suojelevasta ja kuka ties viestejä tuovasta valo-olennosta saattamassa eteenpäin elämän sillalla riittää antamaan voimia.
Kaikki kuvat ja testit otettiin viimeksi vuosi sitten. Ei voi tehdä mitään, kuului lääkärin lausunto taas.
– En kyllä hevillä enää antaisikaan selkääni leikattavaksi. Nyt ainakin tiedän mikä on tilanne ja minkä kanssa pitää elää.
Oman osansa hyvinvointinsa ylläpitämisessä Mustonen on päättänyt tehdä. Paras resepti pakon edessä on yrittää hyväksyä, että on niin kuin on. Ja sitten jättää korkeimman käteen. Vaikeaahan sekin välillä on kun päivittäinen rukous on, että pystyisi vielä kävelemään tavallisesti.
– Yritän suoristua kävelemällä ja ryhtiä oikaisemalla jokaisessa mahdollisessa käänteessä. En tiedä tuottaako se tulosta, kun ryhti on kerran näin jumissa, mutta tämän kumarampaan en ainakaan vielä ole mennyt, hän pohdiskelee.
Uiminen olisi varmaan hyvää liikuntaa, hän arvelee ja tuumii sitten, ettei pysty uida eikä edes tykkää vedestä.
Vamma hankaloittaa ja rajoittaa käytännössä kaikkia arjen toimia. Ei ole hyvä seistä, maata eikä istua.
– Mikään puuha ei käy automaattisesti. Aina pitää jotenkin säätää eikä voi vaan tehdä. Tarvitsen esimerkiksi jakkaraa saadakseni tavarat vähänkin ylempää, aivan kaikkea ei voi pitää katsekorkeudellakaan.
Pyöräily olisi kivaa, mutta istumaan ei pääse eikä satulalta ainakaan alas.
– Polkupyörä minulla kyllä on. Käytän sitä, tai sitten potkuria, kävelytukena ulkona. Sisätiloissa liikun usein rollaattorilla tai kepin varassa.
Yksin Ritva Mustonen ole elellyt vuosikausia Hasse-puolison menehdyttyä keuhkosyöpään.
– Olen yksin, mutten yksinäinen, vaikkei minulla ole edes tietokonetta. Minulla on Auli-serkku, hän sanoo hyväntuulisesti.
Tuo sielunkumppani, sydänystävä, tuki ja turva.
– Me ollaan kumpikin Vestanpoon tyttöjä, pidetty yhtä lapsesta asti, hypätty nuoruusvuodet, kasvettu ja kypsytty. Aulin aloitteesta muutan uuteen vuokra-asuntoon maan tasolle keskustan tuntumaan kun olen kerran näin "vaivainen" ja, että loppuu tuo rappusissa ramppaaminen, Ritva Mustonen nauraa.
Muutto koittaa vasta kuukauden päästä, mutta pakkaaminen on kerrostalokaksiossa jo hyvällä mallilla. Uuteen osoitteeseen seuraa myös uskollinen Sisu-kissa, jota emäntä käy ulkoiluttamassa pannassa.
Ei elämä ole Ritva Mustosen mielestä oikein koskaan ollut mikään pöllömpi juttu. Arkikin rullaa taas kevättä ja kesää kohti.
Kun armas aika ja suvi suloinen koittaa nähdään Vestanpoon kujilla taas kaksi tuttua ja iloista naishahmoa. Visiitti lapsuuden maisemaan kuuluu näet serkusten jokakesäiseen ohjelmaan.
– Käymme Aulin kanssa kiertelemässä ja muistelemassa menneitä Vestanpoossa. Kuvittelen, että minulla olisi rahaa ostaa sieltä omakotitalo, johon muuttaisin loppuiäksi asumaan.
Tuokin ajatus keventää oloa kummasti, toivon kautta.
Ritva Mustonen
Syntynyt lokakuussa 1957 Pietarsaaressa, entinen Saunakangas.
Kolmen jo aikuisen lapsen äiti, viisi lastenlasta. Lapset asuvat Tampereella, Lappeenrannassa ja nuorinkin on muuttamassa Pietarsaaresta Turkuun.
Tehnyt siivous- ja metallitöitä, kolmisenkymmentä vuotta sairaseläkkeellä lonkka- ja selkävamman takia.
Harrastus: lukeminen.