Kolumnit

Tuppisuu – ei puhu eikä pukahda

Birgitan palsta

Kirjoittaja on perheneuvoja, psykoterapeutti ja työnohjaaja.

Miksi ihminen ei puhu? Toinen on vain hiljaa, ei sano mitään. Korkeintaan on samaa mieltä kaikesta – eikä mitään mieltä muusta. Aloitteeton ja melkein juoksee pakoon kun sana ”tunteet” lipsahtaa puolison suusta. Kommunikaatio- ja vuorovaikutusongelmat ovat perheneuvonnassa tulosyiden ykkösiä. Mistä oikein kiikastaa? No, taustasyitä on monia, ehkä yhtä monta kuin on ihmistä. Joitakin tässä arvailen vuosien mittaan löytäneeni.

Ensinnäkin. Näkymätön lapsi oppii olemaan hiljaa. Hänelle on jo varhain käynyt selväksi, ettei kenelläkään ole hänelle aikaa. Kukaan ei oikeasti ole hänestä kiinnostunut. Hänen tunteillaan ja mielenpiteillään ei ole väliä. Vanhemmilla on erinäisistä syistä täysi työ itsensä kanssa, jolloin lapsi intuitiivisesti vetäytyy, jottei aiheuttaisi lisää harmia. Joskus näkymättömyys voi olla elinehto, säästyy väkivallan kohteeksi joutumiselta.

Toiseksi. Erittäin autoritaarinen kasvuympäristö asettaa säännöt, joita on kyselemättä noudatettava. Lapsen omille mielipiteille, tarpeille ja tunteille ei ole sijaa. Sääntöjä ei perustella. Opetetaan rankaisemalla, sen sijaan että opetettaisiin oikeita toimintatapoja. Tämä luo pohjaa huonolle itsetunnolle.

Kolmanneksi. Jumalanpelon varjossa, häpeässä ja syyllisyydessä kasvanut voi pelätä jopa omaa varjoaan. Jos paljon siitä mitä tunnen, näen ja koen on väärin, tai mahdollisesti syntiä. Jos on jatkuvasti elettävä pelossa, että tekee, sanoo tai ajattelee jotain väärin, on varminta olla hiljaa ja noudattaa perheen ja yhteisön sääntöjä. Nöyryys on valttia, se vaientaa.

Neljänneksi mielenkiintoinen kysymys on miten lapsuusperheessä on kommunikoitu? Onko tunteita näytetty, onko niistä puhuttu? Mikä on tulkittu vahvuudeksi/heikkoudeksi? Onko niin että vahvat ovat korkeintaan vihaisia, jos ylipäänsä jotain tunteita näyttävät?

Niin, miksi ihminen ei puhu? Jos olen ollut näkymätön, kasvanut toisten varjossa, kuinka uskaltaisin olla näkyvä? Jos minulle on annettu sanat suuhun ja valmiit reseptit kaikkeen, kuinka uskaltaisin kokeilla jotain ihan omaa? Jos elän jatkuvassa auktoriteettien, jopa Jumalan pelossa, kuinka uskaltaisin olla jotain mieltä? Jos meillä ei ole puhuttu tai kuunneltu, miten osaisin puhua ja kuunnella?

Kun näitä asioita alkaa ihan oikeasti ymmärtää, voi kahden ihmisen kohtaamisessa löytyä paljon armollisuutta. Ja kun voi luottaa siihen, että toinen tahtoo minulle hyvää, uskaltaa lähteä yhteiselle tutkimusmatkalle. Kysymys kuuluukin: kuinka voisin kuunnella niin, että sinussa herää halu puhua ja kuinka voisin oppia puhumaan niin, että sinussa herää halu kuunnella?