Kolumnit

Tony Syrjäsen kolumni: Vain muutaman peninkulman tähden

Kirjoittaja on ihastunut maailmankaikkeuden ihmettelemiseen.

Kuten sanonta toteaa, sodan ensimmäinen uhri on totuus. Sanonta ei ole tuulesta temmattu ja sen on voinut todeta monen sodan yhteydessä. Faktat unohdetaan sujuvasti jo ennen ensimmäistäkään laukausta. Tämä johtuu siitä, että oikeuttaakseen sodan hyökkääjäosapuolen on kehiteltävä tarina, joka tukee hyökkäystä ja tekee siitä muka välttämättömän. Sen jälkeen kamat rintamalle ja näyttelemään viatonta uhria, jonka oli pakko toimia.

Koska hyökkäyssodalle on harvemmin muita perusteita kuin resurssien tai alueiden ryövääminen, hyökkäyksen oikeutukseen keksityt tarinat saattavat olla melko mielikuvituksellisia. Venäjän tapauksessa hihasta vedettiin natsikortteja ja iltasatuja Ukrainassa tapahtuvasta kansanmurhasta. Koska myös looginen ajattelu kuuluu sodan ensimmäisiin uhreihin, Venäjä päätti lähteä ratkaisemaan itse keksimiään ongelmia juuri natseilta tutuilla julmuuksilla ja Ukrainan kansaa kohtaan suunnatulla kansanmurhalla.

Kun sodan melskettä on kuunneltu kohta 600 päivää, Venäjä pitää kiinni alueista, jotka ylettyvät 100 – 150 kilometrin syvyyteen Ukrainan maaperällä. Ei kovin kummoinen saavutus maalta, jonka valtiollisessa mediassa pallotellaan myös ajatuksella hyökätä Baltiaan, Puolaan, Saksaan ja samalla voisi valloittaa Suomenkin pois pyörimästä.

Jos sodasta yrittää löytää edes jotain hyvää, antaa se muillekin autoritaarisille maille signaalin, ettei hyökkäyssota ole välttämättä kovin kannattavaa.

Alueellisesti Venäjän Ukrainasta toistaiseksi haukkaama pinta-ala on noin 100 000 neliökilometriä. Liekö moisella alalla kovin suurta merkitystä maalle, jonka oma pinta-ala on jo valmiiksi 17 miljoonaa neliökilometriä. Suomeen suhteutettuna se olisi sama kuin valloittaisimme massiivisella operaatiolla Hämeenlinnan kokoisen maa-alueen. Onko järkee vai ei, voisi kysyä joku muukin kuin Sliipparit.

Jos sodasta yrittää löytää edes jotain hyvää, antaa se muillekin diktaattoreille ja autoritaarisille maille signaalin, ettei hyökkäyssota ole välttämättä kovin kannattavaa. Jos esimerkiksi Venäjän valtionjohto esitteli tavoitteikseen Ukrainan demilitarisoinnin ja sen julistautumisen puolueettomaksi, samalla kun Ukrainaan on sittemmin lähetetty aseapua kymmenillä miljardeilla euroilla ja maata halutaan pitkällä aikavälillä jäseneksi sekä EU:hun että Natoon, niin voidaan kai todeta, ettei Kremlissä mennyt tässäkään suhteessa niin kuin Skutnäsissä.

Mikäli sodan perustelut ovat yhtä kestämättömät kuin Ukrainassa, ensimmäisestä laukauksesta joutuu maksamaan raskaasti niin globaalissa kaupankäynnissä, yleisessä uskottavuudessa kuin diplomaattisissa suhteissakin – lukemattomista ihmishengistä ja raunioista puhumattakaan.

Tämä on sanoma, jonka lähettäminen autoritaarisille yhteiskunnille on tärkeää kaikkien tulevaisuuden kannalta. Erilaiset pakotteetkin ovat välttämättömyys silloin, kun sanomaan halutaan painokkuutta ja vaikeuttaa hyökkääjän sotateollisuutta. Kun aselaarin pohja pilkottaa eikä kaverilistalta löydy kuin muita kehitysmaita, menestymisen edellytykset rikollisesti rakennetulla rintamalla ovat väistämättä pienemmät. Toivoa se on epätoivokin, sanoi tsaari kun Pohjois-Koreaan soitti.

Tulevat vuosikymmenet ovat joka tapauksessa monella tavalla mielenkiintoista aikaa olla elossa. Pääsemmekö ihmiskuntana eteenpäin vai taannummeko taaksepäin? Onko mahdollinen taantuminenkin vain merkki sitä seuraavasta edistyksestä, kuten se on ollut historiassakin? Entä missä lämpötiloissa kesälomia paistatellaan tulevaisuuden Fäbodan Auringon alla? Voiko sinne kohta matkata lentävillä autoilla vai vieläkö asfaltin ammattilaisille riittää tasoitettavaa tulevaisuudessakin?

Ja kauanko menee, että opimme sen oleellisemman sotien typeryydestä, lyhytnäköisyydestä, itsekkyydestä ja karmeudesta?