Kolumnit

Tony Syrjäsen kolumni: Mitä elämän jälkeen – ja onko sillä merkitystä?

Kirjoittaja on ihastunut maailmankaikkeuden ihmettelemiseen.

Yksi ihmiskuntaa eniten askarruttaneista kysymyksistä lienee, mitä meille on luvassa elämän jälkeen. Vaikka lopullista vastausta ei ole vielä löydetty, enemmän ja vähemmän valistuneita arvauksia löytyy loputtomiin saakka.

Käsitykset siitä mitä elämän jälkeen tapahtuu, jakautuvat pääosin maantieteellisiin alueisiin. Tämä ei ole mikään yllätys, sillä aiheeseen liittyvät käsitykset kulkevat tyypillisesti käsi kädessä uskonnollisten käsitysten kanssa, ja myös se, millaisiin uskonnollisiin näkemyksiin uskoo, riippuu yleistäen siitä, minne satut syntymään. Afrikan perinteisissä käsityksissä uskotaan esi-isien palvontaan ja idän uskonnoissa jälleensyntymiseen. Lähi-idässä syntyneissä uskonnoissa ihmisellä on kuoleman jälkeen tilinpäätöstilaisuus, jossa kirjanpitäjä päättää pelastuuko yksilö vai ei.

Miksi meitä ihmisiä sitten kiinnostaa niin paljon se, mitä elämän jälkeen on luvassa? Sitähän voisi kuvitella, että kun on ensin voittanut maailman suurimman ja epätodennäköisimmän päävoiton olla ylipäätään elossa, että siinä olisi riittävä palkinto jo itsessään. Mihin tarvitaan vielä jotain suurempia ja mahtavampia jatkobileitä, jotka jatkuvat monien käsitysten mukaan ikuisesti?

Kysymykseen saa vastauksen aina hautajaisissa. Ajatus siitä, että läheisen on menettänyt lopullisesti, on monille ylitsepääsemätön. Käsitys tuonpuoleisesta mahdollisuudesta kohdata läheisensä on ymmärrettävästi lohduttava, ja monille elintärkeä. Kuten kanadalaisen Laurentian yliopiston neurologi Michael Persinger on todennut: ”Tietoisuus vääjäämättömästä kuolemasta on hinta ihmisaivojen kehittyneestä otsalohkosta. Uskonto on erinomainen sopeutuma. Se rauhoittaa.”

Ennen kuin voitimme elämän päävoiton, olimme kaikki olemattomuuden pehmeässä syleilyssä. Muistatko, miltä se tuntui? En minäkään.

Entä jos toiveista huolimatta kaikki vain loppuu viimeisen EKG-värähdyksen jälkeen? Ja onko sillä lopulta merkitystä? Kuolemahan on tunnetusti vain elävien ongelma. Jos toisella puolella ei ole mitään, niin mihin se vaikuttaisi? Ei mihinkään. Kaikki jatkuisi kuten tähänkin asti. Sen puolesta on siis yhdentekevää, onko elämän jälkeen luvassa pelkkää ikuista olemattomuutta vai jotain muuta.

Ikuinen olemattomuuskin on monella tavalla mielenkiintoinen konsepti. Osalle ihmisistä se on kauhistus, jota vastaan on taisteltava tai vähintään ajatus on torjuttava. Toisille olemattomuuden odote taas on lohduttava siinä missä uskonnolliset käsitykset toisille. Konsepti on siitäkin kouriintuntuva, että meistä jokainen on kokenut sen siitä hetkestä alkaen, kun maailmankaikkeus – ja siten myös aika – saivat alkunsa. Ennen kuin voitimme elämän päävoiton, olimme kaikki olemattomuuden pehmeässä syleilyssä. Muistatko, miltä se tuntui? En minäkään. Ei tullut juuri stressattua Rooman rakentamista tai tuhoa, ei Vesuviuksen purkausta tai Aurinkokunnan muodostumista.

Jos nappaamme kierrosrajoittimen pois päältä ja annamme ajatuksen lentää konventionaalisten teorioiden ja käsitysten yli, antaako sekään aiheeseen yhtään enempää vastauksia? Jos esimerkiksi elämmekin vain simulaatiossa, niin mikä on hahmomme tulevaisuus siinä vaiheessa, kun sen elinkaari pääsee loppuunsa?

Lopulta käy kuitenkin kuten aina: jäljelle jää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta onko se välttämättä mikään ongelma? Kun myönnämme, ettemme tiedä, on se ainoastaan rehellistä ja avaa uusia mahdollisuuksia. Luulemalla tietävämme jotain, josta ei ole mitään varmuutta, kavennamme omaksi vahingoksemme maailmankuvaamme ja sitä ikkunaa, josta maailmaa katsomme.

Jos haluamme olla rehellisiä ja antaa todellisuudelle mahdollisuuden, puramme koko uskomusten talon ikkunan ympäriltä ja lähdemme ulos todellisuuteen. Koska ainoastaan siten voimme saavuttaa tietoa luulon sijaan.