Kolumnit

Tony Syrjäsen kolumni: Epämukavuusalueella on tilaa puuhastella

Kirjoittaja on ihastunut maailmankaikkeuden ihmettelemiseen.

Jokaisella ihmisellä lienee inhokkipuuhansa ja -harrastuksensa. Yksi ei voi sietää siivoamista ja tiskaamista, toiselle henkisen kynnyksen nostavat pihatyöt ja kolmas turhautuu pelkästä maalisiveltimen mainitsemisesta. Ajankohtaan sopien marjastaminenkaan ei kuulu aivan kaikkien lempipuuhasteluun.

Oma inhokkipuuhani on kaikenlainen remonttihommailu. On hienoa, kun näkee oman käden jäljen, sanotaan, ja unohdetaan, ettei siinä jäljessä ole välttämättä mitään nähtävää. Kun tekee vähän ja harvoin, jälki on mitä on.

Elämässä ei kuitenkaan pääse pakoon edes inhokkipuuhiaan. Jossain vaiheessa on kohdattava silmästä silmään tiskiharja, kulmasaha tai tyhjyyttään kumiseva marjaämpäri. Koska sellaista on elämä, ja hyvä niin. Kaiken ei aina tarvitse olla loputonta puutarhajuhlaa ja täydellisiä auringonlaskuja. Koska jos olisi, ei olisi enää iloa ja onnellisuuttakaan – kaikki olisi vain tasapaksua vaahtokarkkia. Eikä vaahtokarkkikaan sovi aamupuuroon ihan joka päivä.

Vaikka remonttihommailu on ehdoton inhokkipuuhasteluni, vika ei ole historiassa. En saanut traumoja koulun teknisellä tunnilla, vaan jopa pidin niistä. Tunneilla kyhäämäni kantele näyttää olevan edelleen tikissä ja mökin seinältä löytyy edelleen hitsipilliäkin vaatinut koripallokori ja siihen tekemäni verkko.

Kuten monet 2000-luvun nuorista, myös minä yritin lievittää edellisen illan ravintolakierroksesta johtunutta väsymystä sunnuntaiaamun Joka kodin asuntomarkkinoilla. Ohjelmassa Jorma ”Remontti-Reiska” Piisinen ohjeisti tavan kansaa rakennus- ja remonttiasioissa helppotajuisesti ja ymmärrettävästi. Kaikki näytti helpolta ja kevyeltä. Kylppärin saumat kuntoon yhdellä sipauksella ja terassinkin kasaa kuin kymmenen palan palapelin. Vähän kun näyttää sivellintä ja vasaraa, niin terassi on valmis grillijuhliin.

”Eipä ollu”, Mikael Kosolaa siteeratakseni. Pääsin nimittäin kokemaan terassirempan ihan omin sievin kätösin. Aitaosat olivat tulleet tiensä päähän, joten Pietarsaaren toiseksi huonoimman puusepän oli vihdoin kohdattava Nemesiksensä. Vasaran, naulat, sahan, siveltimet, sirkkelin ja tekemisen tuskan.

Kaiken ei aina tarvitse olla loputonta puutarhajuhlaa ja täydellisiä auringonlaskuja. Koska jos olisi, ei olisi enää iloa ja onnellisuuttakaan.

Tällaiset projektit ovat kuin Ikean kirjahylly sillä bonuksella, että kokoamisen lisäksi saa tehdä itse kaiken muunkin, osia ja ohjeita myöten.

Eli ei muuta kuin kauppahousut jalkaan ja tarvikkeita hankkimaan. Kun tarvikkeet olivat lopulta kasassa ja itse urakka sai alkaa, appiukko kurvasi viime hetkellä pihaan ennen kuin mitään vahinkoa oli ehtinyt tapahtumaan. Hetken tarvikkeita arvioituaan hän ehdotti hienovaraisesti joitain muutoksia projektin työkaluihin ja sen toteuttamiseen. Koska Filppulan Markku ei ole mikään turha jätkä, kuten eivät appiukot yleensä muutenkaan, kuuntelin korvat tötteröllä uusia toimintasuunnitelmia.

Ne ohjeet eivät menneet hukkaan. Ilman naulapyssyä ja kokoamisvinkkejä terassi olisi tänä päivänäkin korkeintaan puoliksi valmis. Hyvistä ohjeista huolimatta sain toki sössittyä eri vaiheita, mutta se oli huomioitu projektissa jo oletusarvoisestikin. Kun esimerkiksi käytin samanpituisia lautoja mittana, sain niistä silti eripituisia. Jonkun diplomin voisi tuostakin saada.

Mitä terassiprojektista sitten jäi käteen? Lukemattomien hikisten päivien jälkeen terassi alkoi kauempaa katsottuna näyttämään ihan siltä miltä pitääkin. Lisäksi sihijuomalla treenattu keskivartalo sai raitista ilmaa ja liikuntaa. Ehkä jotain remonttiaiheista jäi myös lihasmuistiin, jota voi käyttää myöhemminkin hyväkseen.

Ja onhan se lopulta ihan hienoa, kun näkee oman käden jäljen. Ainakin kauempaa katsottuna.