Urheilu

Sekoaako koko Suomi kahteen otteeseen? – “Bileet pystyyn parin viikon välein”, arvioi Jukka Anias analyysissaan

Lätkän MM-kisoilla ja Euroviisuilla on oma kohtalonyhteytensä suomalaisessa mielenmaisemassa.

Juhlat pystyssä. Tampereen Nokia-areenan yleisö sai juhlia ja tuulettaa vuosi sitten. Odotukset ovat yhtä korkealla nytkin. Kuva: Emmi Korhonen

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Tänään kello 16.20 ne taas käynnistyvät. Suomen Leijonat lähtee tavoittelemaan jääkiekon maailmanmestaruutta. Viime vuoden tapaan kultajahdin näyttämönä on Tampereen hulppea Nokia-areena.

Niin kuin Martti Servo aikoinaan lauloi: Me ollaan lätkän ihmemaa ja nyt saa tuulettaa...

Reipas vuorokausi perään ja Käärijä juhlii euroviisuvoittoa Beatlesin kotikonnuilla Liverpoolissa. Niin ovat asiasta tavallisesti hyvin perillä olevat lähteet jo pitkään kertoneet. Heitä on aihetta uskoa.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Lätkän MM-kisoilla ja Euroviisuilla on oma kohtalonyhteytensä suomalaisessa mielenmaisemassa. Ei Suomen (miesten) pitänyt koskaan voittaa jääkiekon maailmanmestaruutta eikä Suomi tietenkään ikinä voittaisi Euroviisuja. Näin ehdittiin ajatella vuosikymmenien ajan. Varsinkin jääkiekon MM-kisat tapasivat olla pettymyksiä toisensa perästä. Euroviisuista ei oikeasti edes odotettu voittoa.

Se oli suuren 1990-luvun laman viimeinen vuosi eli 1995, kun ensimmäinen ikiaikainen totuus mureni Tukholman Globenissa.

11 vuotta eteenpäin tästä, kun mahdottomasta tuli mahdollista. Ateenan Olympiahallissa juhli Lordi ja Hard Rock Hallelujah.

Ehkä liioittelua sanoa, että Suomi “sekosi” molemmista voitoista, mutta siihen suuntaan kansakunta oli kallellaan.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Nyt on aidosti ja oikeasti saumat pistää bileet pystyyn parin viikon välein. Sunnuntain vastaisena yönä kansakunta pukeutuu vihreään ja ui suihkulähteissä? Kaksi viikkoa ja päivä myöhemmin samat lähteet, mutta sillä kertaa leijonapaidoissa?

Aikamoista. Jos tapahtuu niin kuin voi hyvin tapahtua.

Käärijä on kansakunnan seuraavien bileiden järjestäjä? Kuva: Vesa Moilanen

Sitten hieman tylsempi näkökulma, jonka tarkoitus ei ole pilata kenenkään aitoa iloa ja odotusta. Aika laajalla pensselillä kuitenkin maalataan, kun todetaan “koko kansan” seuraavan jääkiekon MM-kisoja. Varsinkin finaalia, jos/kun Leijonat siellä on.

Katsotaanpa. Vuosi sitten enimmillään kolme miljoonaa (ottelun ns. tavoitettavuus oli 3,03 miljoonaa) suomalaista katsoi, kun Sakari Manninen lopetti MM-finaalin jatkoajan. Keskimäärin 2,35 miljoonaa katsojaa seurasi loppuottelua.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Suomessa on reippaat viisi ja puoli miljoonaa ihmistä. Se tarkoittaa, että keskimäärin reippaat kolme miljoonaa ei katsellut MM-finaalia.

Kai tämäkin joukko katsotaan täysivaltaisiksi kansalaisiksi, jotka luokitellaan osaksi “Suomen kansaa”?

Sitä vaan, että jääkiekon ja tässä tapauksessa nimenomaan Leijonien seuraamista helposti pidetään itsestäänselvyytenä ja hieman kärjistäen suorastaan kansalaisvelvollisuutena. Ei urheilu kiinnosta kaikkia suomalaisia, mikä on ihan kansalaisoikeudeksi laskettava ominaisuus.

Ei koko “Suomen kansa” myöskään ole kiinnostunut Eurovision laulukilpailuista. Se ei tarkoita, että olisi mitään erityistä kumpaakaan karnevaalia vastaan. Suomen maajoukkueen tai suomalaisen laulajan menestyminen on ainakin katsojalukujen perusteelle noin puolelle tästä katajaisesta kansasta aika lailla yhdentekevä asia.

Tuskinpa tällaisen vähänkään tarkemmin ajatellen itsestäänselvyyden toteamisella on merkitystä. Eikä siinä mitään. Ei kai muutaman miljoonan pyöristys kenellekään pahaa tee.

Ihan hyvin me kaikki voimme “seota” parin viikon välein. Aiheuttaa ihan ilman sarvia ja hampaita varmasti hyvää mieltä, onnea ja riemua. Sitä kokonaiset kansakunnatkin tarvitsevat.

Mitä meneillään olevista hallitusneuvotteluista voi päätellä, varsinaista mannaa ei ole meille kansalaisille tulevina vuosina tarjolla. Senpä vuoksi “sirkushuveille” on erityistä tarvetta.

Mestarien paluu. Maailmanmestarijoukkueen 1995 kapteeni Timo Jutila (oik.), päävalmentaja Curt Lindström ja apuvalmentaja Hannu Aravirta Helsinki-Vantaan lentokentällä MM-pytyn kanssa. Kuva: Jaakko Avikainen

Saattaa olla ylitulkintaa, mutta monien vakavastikin otettavien tutkijoiden mielestä kevään 1995 MM-kullalla oli parhaimpiakin masennuslääkkeitä tehokkaampi vaikutus vuosikausia pankkikriisin, konkurssien ja työttömyyden pieksämään kansaan.

Yhteisen ilon, riemun ja riehakkuuden kokemus oli juuri sitä mitä lääkäri tuossa vaiheessa määräsi. Kuvaavaa oli sekin, että keväällä 1995 Leijonia saatteli Tukholmasta mestarien siivelle asettunut Draken-hävittäjä. Ikään kuin oltaisiin tultu voittoisalta sotaretkeltä. Sama toistui vuosina 2011 ja 2019. Hornetit ja Hawkit ohjastivat sankarit kotimaahan.

MM-kullan 1995 symboliseksi säveleksi muodostunut “Den glider in” toteutui tulevina vuosina ehkä liiankin perusteellisesti. Jääkiekon MM-kisoista sukeutui nopeasti yltiöisänmaallinen karnevaali, joka ei suoraan sanoen ollut enää suhteessa mihinkään.

Toisaalta huippu-urheiluun on iät ja ajat kaikissa maissa kytkeytynyt isänmaallisuus. Tragikoomista vieläkin joskus kuulla, että urheilua ja politiikkaa ei pitäisi sekoittaa toisiinsa.

Siitä lähtien, kun Hannes Kolehmainen, Ville Ritola ja Paavo Nurmi “juoksivat Suomen maailmankartalle” urheilu on Suomessakin ollut osa politiikkaa. Ei näitä kahta asiaa ole tarvinnut erikseen sekoittaa keskenään.

Joskus 1980-luvulla silloinen presidentti Mauno Koivisto erehtyi pohdiskelemaan, josko olympiakultien jälkeen enää tarvitsisi Yleisradion urheiluselostajan lausua legendaksi muodostuneita sanoja: “Helsinki ja Porilaisten marssi!”.

Urheilumenestyksen kunniaksi soitettava sotamarssi, jossa “vainolaisten hurmeet” roiskuvat ei Manun mielestä ehkä ollut enää linjansa olympiaidean kanssa.

Kansalaispalaute sinänsä suositulle presidentille oli massiivisen kielteinen. Ei kukaan Lauri Törnin miehiin kuuluneen sotaveteraanidemarin isänmaallisuutta kyseenalaistanut, mutta Porilaisten marssi nyt kuului kultamitaliin kuin kirsikka kakkuun.

“Sen kun soittavat!”, Manu kuittasi tappionsa ja heilautti isoa kämmentään.

Leijonien pukutiloissa Tampareen Nokia-areenassa oli tunnelmaa viime toukokuun lopussa kultaisen MM-finaalin jälkeen. Kuva: Emmi Korhonen

Vaan mietitäänpä vielä. Voi hyvin olla, että yltiöisänmaallisuudesta ei enempää urheilu- kuin euroviisumenestyksessäkään ole enää aikoihin ollut kyse. Ihan vain silkasta riemusta.

Niin suuri joukko kansasta ei enää ole elänyt todeksi MM-lätkän jatkuvia pettymyksiä tai likimain naurunalaiseksi joutumista Euroviisuissa. Euroviisuissa toki voittoja on vasta yksi – aivan kohta tosin muuttumassa kahdeksi – mutta lätkäkultia jo neljä. Viides työn alla. Oikeasti kuudes täysosuma, sillä voittihan Leijonat reilu vuosi sitten myös olympiakultaa.

Sitä vaan, että kiekkokansasta isolle osalle Anders “Masken” Carlsson 1986 ja itkevä päävalmentaja Rauno Korpi ovat vain tuhnuisia Youtube-videoita. Euroviisuissakin syvin jää on rikottu. Suomalaiset alkavat yksinkertaisesti olla tottuneita voittamaan. Uhkat ovat sukupolvien vaihtuessa muuttuneet mahdollisuuksiksi. Siitä on syytä iloita.

Suomalaiseen huippu-urheiluun ja siinä varsinkin pallopeleihin nimittäin ehti koteloitua kummallinen ajatus kuinka altavastaajana oleminen on paras tilanne pelissä kuin pelissä ja turnauksessa kuin turnauksessa. Ikään kuin aina käytäisiin talvisotaa ylivoimaista vihollista vastaan.

Aivan höpöpuhetta. Paras mahdollinen tilanne on lähteä turnajaisiin suosikkina. Suosikin asema kun on ansaittava. Jos sen manttelin kantaminen tuntuu liian raskaalta, niin sellaiseksi se varmasti myös osoittautuu.

Sitä paitsi. Mitä väliä, vaikka ei onnistuisikaan. Suosikit voivat hävitä ja yllättäjät voivat voittaa. Se kuuluu, urheiluun, se kuuluu Euroviisuihin – ja se kuuluu elämään.

Kävi miten kävi, mennään eteenpäin.

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä