Kolumnit

Pia Forsman muistelee kolumnissaan anoppia

Kirjoittaja on yrittäjä ja koirankasvattaja, joka työskentelee päivisin Pietarsaaren Cityryhmässä.

Minulla oli maailman kiltein ja herttaisin anoppi. Hän sairastui ja joutui jo nuorena sairaseläkkeelle, sairauden varjostaessa koko loppuelämäänsä. Silti hän ei koskaan ollut katkera, vaan osasi ottaa elämän sellaisenaan. Välillä oli kurjiakin ajanjaksoja, mutta Leila sinnitteli ja pääsi takaisin parempaan kuntoon. Hän jaksoi aina kysellä ihmisten kuulumisia ja kuunnella toisten huolia. Hänelle oli tärkeää saada ilahduttaa läheisiään pienillä lahjoilla. Raha ei itsessään ollut hänelle tärkeää, hän oli hyvin säästeliäs ja tyytyi vähään. Tärkeämpää oli saada jakaa läheisille ja niille, joilla oli puutetta. Jos Leila olisi saanut jättipotin lotossa, hän olisi varmasti jakanut kaiken sitä tarvitseville.

Niin moni jäi Leilaa kaipaamaan. Hänellä oli paljon ystäviä. Monien kanssa hän puhui puhelimessa päivittäin. Onkin niin kurjaa ajatella, että Leila ei enää soita tai hänelle ei voi soittaa. Hän asui viimeiset vuodet yksin leskenä, mutta ystäviensä ja perheen vuoksi hänen ei tarvinnut olla yksinäinen. Leilan luokse kaikki olivat tervetulleita, ketään hän ei käännyttänyt pois. Myös eläimet olivat hänelle tärkeitä ja hänellä olikin nuorempana kissoja ja myöhemmin kaksi koiraa. Nekin tulivat kuin sattumalta hänen luokseen, eikä hän niitä käännyttänyt pois.

Muistan Leilan aina kesäisessä hellehatussaan mökillään istuessaan terassilla nauttien auringosta. Hän tykkäsi lämmöstä, eikä valittanut edes kuumimmilla helteillä. Kesä oli muutenkin hänelle mieluisaa aikaa, sillä hän piti kovasti kukista. Hän aina muistutteli kesäkukkien istuttamisesta, että tulee malttaa 14. kesäkuuta asti, sillä siihen asti voi tulla hallaöitä. Vaaleanpunainen oli hänen lempivärinsä ja hän tuli aina iloiseksi, kun sai vaaleanpunaisia kukkia, erityisesti ruusuja. Mökillään hän istutti usein pelargoneja ja orvokkeja kukkapenkkiin ja sai ne kukkimaan läpi koko kesän. Appivanhempani asuivat mökillä aikaisesta keväästä myöhään syksyyn saakka ja Leila nautti täysillä, kun sai olla luonnon helmassa kuuntelemassa linnunlaulua.

Myös ruoanlaitto ja leipominen olivat Leilalle tärkeitä harrastuksia. Hän tarjosi usein ruokaa ja lähetti aina mukaan tuoreita leipomuksia. Hän teki erityisen hyviä mokkapaloja ja sämpylöitä. Niitä saimme usein myös juhlapöytään tarjottavaksi, mikä helpotti aina juhlien järjestelyissä. Toivottavasti osaamme leipoa yhtä hyviä tarjottavia hautajaisiin. Mutta vaikka leivonnaiset eivät onnistuisikaan, Leila osaisi silti sanoa jotain kannustavaa ja tarjoaisi apuaan. Sellainen hän oli. Hänellä oli hyvä sydän. Lepää rauhassa Leila!

Pia Forsman