Paikallisuutiset
Näkökulma: Jeppiksen futis lähivuosina jännän äärellä – Liigaa uudella stadionilla vai pakotettu tyytyminen kasvattajaseuratoimintaan?
Näkökulma
Kyllä, Jaron jopa sankarillisia piirteitä saanut ykkösdivarikausi päättyi lopulta Turussa samaan tapaan kuin Robert Heleniuksen ottelumatka Brooklyniin. Onneksi futiksessa tulee täysillä turpiin vain kuvainnollisessa mielessä.
Mitään hävettävää Jimmy Warghin siipirikkoiseksi käyneellä ja viimeisessä matsissa väsyneeltä ja keskittymiskyvyttömältä näyttäneellä joukkueella ei kuitenkaan ole. Sekin, että vastajoukkue joskus on yksittäisessä ottelussa paljon parempi kuuluu jalkapalloon.
Taisteluvoitto EIF:sta viime viikon keskiviikkona karsinnan ensimmäisessä vaiheessa jää monen paikalla olleen mieleen hyvin pitkäksi ajaksi. Sellaisista tarinoista menestymisen kulttuuri ja jalkapallokulttuuri laajemminkin rakentuu.
Karu fakta toisaalta on, että Jaron ennen kauden alkua tavoitteekseen asettama liiganousu jäi lopulta kauas. Tai paremminkin voisi sanoa, että se jäi kuin jäikin alkukesän synkkään putkeen, jonka aikana Jaro keräsi viidestä ottelusta yhteensä yhden pisteen.
Matemaattisesti katsoen olisi Jaron suoraan liiganousuun riittänyt, että Jaro oli tuon jakson aikana tasurin pelaamisen sijaan voittanut KTP:n kotona ja voittanut edes yhden MP:tä, Gnistania, TPS:aa ja KPV:ta vastaan pelaamistaan otteluista. Loput kolme peliä olisi edelleenkin saanut hävitä.
Liiganousun edellytyksenä yleensä on jonkinlaisen tuloskunnon säilyttäminen läpi kauden. Jaro maksoi lokakuussa hinnan siitä, ettei tähän touko-kesäkuun vaihteen molemmin puolin osuneella jaksolla kyennyt.
Tässä kohden olisi kohtuullista luetella Jaron kauden monia onnistujia (Joni Remesaho tietysti etunenässä), mutta tyydytään tekemään hätkähdyttävä havainto. Kesken kauden joukkuetta vahvistamaan värvätyt nuori Matias Kivikko, Jami Kyöstilä ja Alhaji Gero täyttävät paikkansa mainiosti. Alkuun kömpelöltä ja löysältä näyttäneestä Gerosta sukeutui pian target-pelaaja, jollaisia ei Suomessa liigatasollakaan ole montaa.
Pikahankintojen onnistumisprosentti (100) viestii urheilullisesta osaamisesta. Jimmy Wargh ja toimitusjohtaja Fredrik Haga ovat olleet toimijoita, joiden jalkapallo-osaamista ei voi kyseenalaistaa.
Käytetty aikamuoto siksi, että 1980-luvulta Jaron pelaajanakin muistettavan Hagan vuodet Jarossa tulevat tällä erää päätökseensä ja Warghin jatko on tätä kirjoittaessa auki.
Yksi tai kaksikaan miestä ei koskaan saa olla seuraa isompia, mutta massiivisia kysymyksiä Jaron toimiston edustalla syysilmassa leijailee. Yksi spekulaatioissa esiintynyt vaihtoehto on, että Wargh siirtyisi toimitusjohtaja-urheilujohtaja-myyntimies-yleismieheksi ja uusi päävalmentaja tulisi täysin ulkopuolelta.
Eikä tässä vielä ollenkaan kaikki, mitä jeppisläisen huippu- ja muunkin jalkapallon yllä viipottaviin kysymysmerkkeihin tulee.
Jaron liiganousu tapahtuisi seuran strategiassa asetettujen pitkän tähtäimen tavoitteiden mukaan vuoteen 2025 mennessä, mihin on vielä mukavasti aikaa. Tuolloin liigaa ja hyvin paljon muutakin futista olisi määrä pelata Länsikentälle nousseella jalkapallostadionilla.
Stadionprojekti on maannut vuoden verran valituslimbossa nimeltä Vaasan hallinto-oikeuden käsittelyjono. Tällä välin ovat rakennusmateriaalien hinnat jatkaneet nousuaan ja varmalta näyttää, että alkuperäisessä budjetissaan stadion ei pysy.
Pietarsaarelainen jalkapallo kestää ja sen pitää kestää tilanne, jossa miesten lippulaiva eli Jaro pelaa pitkään toiseksi korkeimmalla sarjatasolla. Sitä, että kaupungissa ei ole millään tapaa edustuskelpoista futisareenaa ei toiminta sen sijaan enää hiipumatta siedä.
Mikäli uusi stadion – jonka keinonurmen olisi määrä olla kovassa käytössä pienemmistä junnuista ja koululaisista lähtien – ei lähivuosina ala rakentua Länsikentälle tai jonnekin muualle on Pietarsaaren jalkapalloilulla edessä kuihtumisen tie.
Käytännössä kyse on oikeudessa siunattua rakennuslupaa ja rakentamista vaille valmiista Länsikentän projektista; mikäli se menee puihin on kaikki stadionin osalta taas nollapisteessä.
Ilman stadionia on pietarsaarelaisen jalkapalloilun valoisin pitkän tähtäimen skenaario se, että yhä harjoitetaan laajaa ja muun muassa kansanterveydellisesti merkittävää junioritoimintaa.
Kansallisille kärkitasolle ja jopa korkeammallekin voisi tuolta pohjalta yhä nousta. Tämä kuitenkin luultavasti edellyttäisi Pietarsaaresta pois muuttamista peruskoulun jälkeen. Tai voihan olla, että Kokkolaan sinne rakentuvan hybridiareenan myötä muodostuu vakiintunut polku pääsarjaan saakka.
Jännän äärellä siis ollaan, jos asiaa jeppisläiset futislasit päässä katsoo. Jalkapallo ei Pietarsaaressa ole vain Jaro eikä kyse ole vain miesten ja poikien pelistä. Naisten ja tyttöjen futiksella on Pietarsaaressa väkevät perinteet.
Eikä kyse ole pelkästään jalkapalloa pelaavista ylipäätään, onhan lajilla läpi vuosikymmenten ollut merkittävä sijansa kaupungin identiteetissä.
Jaron kotiottelut vetävät Keskuskentän murenevalle pääkatsomolle yhä jopa toistatuhatta katsojaa. Siis säännöllisesti toistuvaan maksulliseen tapahtumaan. Jos tämä perinne ja kulttuuri joskus Pietarsaaresta loppuu, niin samalla loppuu viimeinen ja ainoa moisia ihmisjoukkoja minkään pietarsaarelaisen toiminnan ympärille keräävä aktiviteetti.
Yllä todettua ei ole tarkoitettu kuuluttamaan, että Jarolle ja jalkapalloilulle pitäisi Pietarsaaressa tarjoilla asioita kultalautasella. Saati vihjaamaan, että laissa säädettyä oikeuttaan käyttäneet stadionista valittaneet olisivat toimineet väärin.
Jotain suorastaan koskettavaa joka tapauksessa oli keskiviikon 12. lokakuuta kylmässä illassa. Peräti kahdeksan Pietarsaaressa tai lähiseudulla futiksen aikoinaan aloittanutta pelaajaa esiintyi kentällä ja noin 1400 valtaosin pietarsaarelaista ihmistä jännäsi katsomossa. Kaukaa muualtakin tulleet pelimiehet saivat kannustusta siinä kuin paikalliset.
Oli kylmä, mutta myös kuuma. Oli meininkiä. Ja tuli pietarsaarelainen voitto ja yhteisiä pietarsaarelaisia kokemuksia.
Se oli jalkapalloa, kuten tietysti myös kauden päättänyt tyly tappio Turussa. Voin puhua vain omasta puolestani, mutta merkittävä osa siitä, mikä minussa on pietarsaarelaista on samalla jalkapalloa.
Samalla jalkapallo planeetan suurimpana ja harrastetuimpana urheilulajina on yksi lenkki meidän ja muun maailman välillä. Paljon puhutaan kansainvälistymisestä, mutta futis on automaattiselta perusluonteeltaan kansainvälistä.
Jännän äärellä, mutta yhtä asiaa ei jalkapallossa tarvitse jännittää. Seuraava kausi nimittäin tulee aina.
