Kolumnit
Laura Palovuoren kolumni: Ihminen tarvitsee enemmän lajitovereitaan ja vähemmän digiä
Kirjoittaja on Pietarsaaresta lähtöisin oleva jordanianruotsinsuomalainen paluumuuttaja.
Kesälomamatkan suunnittelu onnistuu nykyään kokonaan digitaalisesti. Huvipuiston rannekkeet saa etukäteen netistä, ne voi maksaa verkkopankissa tai maksusovelluksella, ja ne tulostuvat QR-koodia vilauttamalla huvipuiston portilla. Rannekkeet voi jopa itse taitella ranteeseen.
Junaliput varataan ja maksetaan sovelluksella, ne vilkkuvat älypuhelimen näytöllä matkalla. Konduktööri tassuttelee junan käytävällä, mutta hänen ei tarvitse pysähtyä lukemaan lippuja, vaan käteen sopiva koje skannaa tiedot. Ravintolavaunusta sentään saa ihmisen keittämää kahvia, mutta ravintolassa vierustoveria ei yleensä edes vilkaista, sillä huomion vie oman älypuhelimen kissavideot.
Paikallisliikenteen lippujen ostamiselle on oma sovelluksensa, ja ratikkaan noustessa kaiteessa kiinni oleva laite rekisteröi liput.
Huvipuisto sentään työllistää oikeita ihmisiä, vaikka hekin käyttelevät piippaavia laitteita rannekkeiden koodien lukemiseen. Oikeat ihmiset tarkistavat, ovatko turvavyöt kiinni ja lippikset ja laukut lokerikossa.
Oikea ihminen myös kysyy minulta illalla puoli seitsemän aikaan, onko ollut pitkä päivä. Hän kilisyttää pizzabuffetin kassaa ja katsoo minua myötätuntoisesti. Hän aistii nuutuneen asiakkaan väsymyksen ja luultavasti myös haistaa aurinkorasvan läpi tunkevan hien lemahduksen.
Digi- ja väestötietovirasto kyselee vähän väliä kansalaisten suhtautumista digitalisaatioon. Haluaisimmeko, että mahdollisimman moni palvelu olisi saatavilla digitaalisena?
Tuntuisi kyllä tosi hassulta nykyaikana mennä rautatieasemalle ostamaan paperisia junalippuja. Ja oli helpotus, ettei huvipuiston portilla tarvinnut jonottaa lasten kanssa. Ihmisillä on kuitenkin tarve lajitoverien kohtaamiseen. Pandemian jäljiltä olemme menettäneet paljon tällaisia satunnaisia mahdollisuuksia läheisyyteen ja kasvokkain tapahtuvaan olemiseen, ja kiihtyvä palveluiden digitalisointi vähentää niitä entisestään.
Vapa oli kuin raippa, joka sivalsi kylkeeni. ”Älä kelaa!”, yksi lapsista huusi. Tajuntaani tuli vähän jälkijunassa ajatus: ei vapaa ilman koukkua ja siimaa.
Kaiken digin keskellä lämpimin kesälomamuistoni on virvelinkoukun juuttuminen käsivarteen. Jos lapset vain nököttäisivät ruudun äärellä, tätä kommellusta ei olisi sattunut.
Kesälomamatka kiersi Hämeen hitailla mailla, ja serkukset lähtivät virvelöimään. Minä arvelin, ettei haittaisi, jos istuisin Vanajan varrella, sillan varjossa kesädekkaria lukemassa.
Yhtäkkiä tunsin kovan iskun. Vapa oli kuin raippa, joka sivalsi kylkeen. ”Älä kelaa, hei älä kelaa!”, yksi lapsista huusi. Tajuntaani tuli vähän jälkijunassa ajatus: ei vapaa ilman koukkua ja siimaa.
Kun aloin tarkastella käsivarttani suustani pääsi sellainen sarja manauksia, jotka on tarkoitettu vain erityisiä tilanteita varten, ja erityisten tilanteiden joukossa juuri virvelin koukun tunkeutuminen ihon alle on sellainen, joka todellakin ansaitsee ihan oman manauksensa. Kolmesta koukusta kaksi oli mennyt ihon läpi. Onneksi käsivarren takana on sen verran vararavintoa, että hermot eivät ole ihan pinnassa, ja koukut - luojan kiitos - irtosivat nykäisemällä.
Uusi huoli valtasi mieleni; jäykkäkouristusrokotus on melkein kahden vuosikymmenen takaa! Jätin lapset Vanajan varrelle, ja kiiruhdin lähimmälle terveysasemalle. Minut rokotti hoitaja, joka oli ollut kolmekymmentä vuotta teho-osastolla töissä. Siellä on muutenkin niin paljon kipua, että on pakko olla helläkätinen, hän kertoi.
Olen onnellinen tästä kohtaamisesta. Tapasin oikean ihmisen ja kuulin hänen tarinansa! Kokemuksia ja kesämuistoja ei tule digitaalisesta maailmasta, vaan kasvokkain yhdessä tekemällä.
