Paikallisuutiset

Kummius motivoi Marja-Leenaa, 49, käymään rippikoulun: “Yksi etappi elämässä on taas saavutettu“

Kun pietarsaarelaisen Marja-Leena Uokkolan sisko kysyi tätä heinäkuussa syntyvän lapsensa kummiksi, tuli ensin tenkapoo. Tehtävä olisi mieluisa, mutta kummin pätevyys ehdokkaalta puuttui. Rippikoulu oli 49-vuotiaalla käymättä.

– Sanoin, että voin uhrautua ja käydä sen. Jos sitä nyt uhrautumiseksi voi sanoa, Uokkola nauraa.

Ja toden totta, viime viikon keskiviikkona hänet konfirmoitiin Pietarsaaren kirkossa.

– Yksi etappi elämässä on taas saavutettu, ja yhden ruksin to do -listalle voi lisätä. Ainakin kummivalmiudessa ollaan.

Vahva valtaosa suomalaisnuorista käy rippikoulun 15 ikävuoden vaiheilla. Marja-Leena Uokkolalla tämä jäi tekemättä syystä, että perheen tausta oli helluntailainen. He eivät kuulu evankelis-luterilaiseen kirkkoon eivätkä siten esimerkiksi käy rippikoulua.

Uokkola jätti helluntailiikkeen jo nuorena, mutta vasta nyt tuli asiaa papinkansliaan. Pietarsaaren suomalaisen seurakunnan pappi Jari Kolmonen otti uuden rippilapsen hoiviinsa.

Tämä sanoo selviytyneensä opinahjosta suuremmitta vaikeuksitta.

– Koska minulla oli lapsuudesta taustaa kristinuskosta, asiat olivat minulle entuudestaan tuttuja. Meillä oli Kolmosen kanssa kolme kohtaamista muutaman viikon välein, ja ne olivat enemmänkin keskusteluja, Uokkola kertoo.

Raamatun, katekismuksen ja Elämä kutsuu -kirjan lukuja tuli kotitehtäviksi, mutta läksyjä ei pahemmin kuulusteltu. Vuorotöitä tekevää ei velvoitettu käymään kirkossa.

– Jumalanpalvelukseen osallistumisen sain tehdä kuuntelemalla siitä tallenteen. Se sujui hyvin tiskaamisen lomassa. Ei tarvinnut mennä paikan päälle leimoja hakemaan.

Konfirmaatiossa paikalla kirkossa olivat arki-iltapäivänä vain hän, pappi sekä läheisin suku ja ystävät.

– Vanhempi tyttäreni halusi työstä vapaata, ja hänestä oli kivaa sanoa pomolleen syyksi, että äiti pääsee ripille.

Seremonia kesti noin 20 minuuttia. Sen jälkeen perhe lähti ulos syömään. Pikku pippalot läheisten ystävien kanssa on myös tämän haastattelun ja julkaisun välillä pidetty.

– Koronavuosina ei ystäviä ole nähnytkään. Nyt oli hyvä syy järjestää nyyttikestit, Uokkola sanoo.

Omalla työpaikalla Citymarketissa porukka ei meinannut uskoa kuulemaansa.

– He nauroivat minulle, kun pyysin vapaata rippikoulua varten, kunnes tajusivat, että olen oikeasti menossa.

Aikuiset käyvät rippikoulun Pietarsaaren suomalaisessa seurakunnassa noin 1 - 3 hengen vuositahtia.

– Ei se kauhean iso porukka ole, mutta ei mitenkään tavatontakaan, kirkkoherra Lotta Endtbacka toteaa.

Hän löytää maan kattavan tilaston vuodelta 2019. Sen mukaan Suomessa riparin tuona vuonna suoritti 1 150 aikuista.

– Itse olen ollut Pietarsaaressa reilut 10 vuotta. Minusta tuntuu, että luvut ovat vähän lisääntyneet - eivät ainakaan vähentyneet.

Aikuisena on elämää takana eri lailla. Samalla mahdollistuu sekin, että pystytään syventymään kyseisen ihmisen relevantteihin kysymyksiin.

Syyt sille, että rippikoulu jäi tai jätettiin nuorena väliin, ovat moninaiset. Motivaatio sen suorittamiseen myöhemmin löytyy usein kunkin yksilöllisestä elämäntilanteesta.

– Aika usein syynä on halu kuulua kirkkoon, ja silloin pitää aikuisellakin olla rippikoulu käytynä. Yksi kannustin on halu päästä kummiksi, Endtbacka selvittää.

Elämän syvällisetkin ja uskon kysymykset vaikuttavat.

– Ja motivaatioon vaikuttaa monesti myös toive kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä.

Aikuisrippikoulu voi erota muodoltaan ja sisällöltään nuorten riparista selvästikin. Vähimmäistuntimäärä on 20, ja ryhmäopetusta ei ole.

– Sisältö vaihtelee ihmisen elämänhistoriasta ja kokemuksesta riippuen. Jollakin voi olla valtavan hyvä ja syväkin osaaminen kristinuskon opista. Jonkun kanssa aletaan ihan aasta.

“Opetussuunnitelma” tehdään papin kanssa keskustellen.

– Aikuisena on elämää takana eri lailla. Samalla mahdollistuu sekin, että pystytään syventymään kyseisen ihmisen relevantteihin kysymyksiin.

– 15-vuotiailla kokemusmaailma ja osaaminen on keskimäärin suurin piirtein samalla tasolla. Silloin se ripari on vähän toisentyyppinen, Lotta Endtbacka sanoo.

Hän pitää ilmiötä myönteisenä ja antavana myös seurakunnan näkökulmasta.

– On mukavaa, että ihmiset uskaltavat kysyä tästä mahdollisuudesta. Kun heillä on oma eletty elämä mukana, se haastaa meitä pappejakin kivalla tavalla.