Mielipiteet

Kristian Sundqvistin kolumni: Susi on Suomessa vaaraksi lähinnä ihmisen jalostamassa muodossa

Poliisille ilmoitettujen susihyökkäysten määrä on kasvanut viime vuosina. Viime vuonna poliisi sai suuntaa antavien lukujen mukaan 876 ilmoitusta susien hyökkäyksistä. Vahingot ovat pääasiassa suden puremia, jotka kohdistuvat ihmiseen tai toiseen eläimeen. Tavallisimmin suden purema ihminen on ennestään tuntematon.

Kopioin nuo yllä olevat neljä virkettä tuoreesta STT:n uutisesta siten, että vaihdoin koiran paikalle suden. Mikäli sudet tosiaan aiheuttaisivat Suomessa yhtä paljon henkilövahinkoja kuin koirat - tai jos susihyökkäysten määrä liikkuisi edes jotenkin samassa mittakaavassa - kihisisi maamme korkeaoktaanisen kauhun kourissa.

Lapset kuljetettaisiin Pietarsaaressakin autoilla kouluun ainakin jos koulumatkan varrelle sattuisi yli kaksi täysikasvuista puuta sisältävä erämaa. Sosiaalinen media räjähtäisi viesteistä, joissa vaadittaisiin susiongelman lopullista ratkaisua. Poikkeustila, liikekannallepano, hukkien holokausti!

Sen sijaan, noh, ei juuri mitään. Kahden koiran isäntänä olen itsekin sitä mieltä, että suurempaan panikointiin ei ole aihetta.

Näin siitäkin huolimatta, että olen koiranpuremien kokemusasiantuntija. Erään epäonnistuneen koiranomistajan kahvilan terassille tuoma vasikankokoinen otus (rotu jääköön mainitsematta koska viat eivät ole niinkään roduissa vaan omistajissa) päätti taannoin varoittamatta tarrata loikkapuremalla päästäni. Hyvin vähäisillä elinikäisillä arvilla siitä selvittiin ja nekin pääosin hiusrajan yläpuolella.

Entä jos kimppuuni olisikin hyökännyt susi? Kyseessä olisi ollut uutinen ja syystäkin: susi käy ihmiseen kiinni äärimmäisen harvoin ja viimeisestä ihmisen kuolemaan johtaneesta hukan ja kaksijalkaisen kohtaamisesta on Suomessa kulunut yli sata vuotta.

Kyse on tietenkin myös mittakaavoista. Suomessa on yli 700 000 koiraa ja vain parisataa sutta. Koirat elävät ihmisten keskuudessa ja sudet metsissä, koira on kotieläin ja susi suurpeto ja niin edespäin.

Kullakin meistä on ihan realistinen riski päätyä koiran puremaksi edes kerran elämässään. Kun päästää lapsensa tuntemattoman omistajan ulkoiluttaman koiran lähelle asettaa aina luottamuksensa tuohon omistajaan. Voimiltaan suteen vertautuvan koiran hyökkäyksen uhriksi voi valikoitua jopa täysin odottamatta, kuten itselleni aikuisiällä kävi.

Sen sijaan suden puremaksi joutuminen on millään tapaa todellinen uhka äärimmäisen harvalle suomalaiselle. Heidänkin huolensa on syytä ottaa vakavasti; eivät voimakkaan petoeläimen jäljet lapsiperheen pihamaalla ole leikin asia. Jostain kumman syystä juuri tästä asiasta tuntuvat kuitenkin kantavan murhetta monet sellaisetkin ihmiset, joiden oman jälkikasvun elinympäristössä esiintyvä ainoa moinen uhka ovat koirat eli oikeastaan vastuuttomat koiranomistajat.

Entä susien ajossa tappamat metsästyskoirat? Ymmärrän hyvin, että monet metsästäjät kiintyvät koiriinsa. Metsästyskoira on silti hyötyeläin, jonka käyttöympäristönä on villi luonto.

Mikäli lihaa ruokapöytäänsä metsästä jahtaavan ihmisen avukseen kouluttama eläin joskus päätyy suden surmaamaksi, niin eikö kuolema ole aika luonnollinen?

Vaikeita juttuja semminkin kun ihmislaji tietysti on alunperin kesyttänyt ja jalostanut itselleen koiran juurikin sudesta. Maalla asuvana koiranomistajana ja riistalihan suurena ystävänä en pelkäisi esittää susiasiassa voimakkaita mielipiteitä suuntaan tai toiseen, jos minulla sellaisia olisi.

Kun ei ole niin pitää keskittyä siihen, että oman taloutemme susijalosteet voivat hyvin. Toimittaja Heimo Riihimäki esitti taannoin tämän lehden sivuilla koiraharrastusta koskevan eksistentialistisen tason kysymyksen siitä, voiko elävää olentoa harrastaa. Olen vähitellen päätynyt siihen, että kyllä voi: koiramme harrastavat minua.