Paikallisuutiset
Kristian Sundqvistin kolumni: Kansansivistys ottaa Suomessa vapaaehtoista takapakkia
Kristian Sundqvist
on pietarsaarelaissyntyinen toimittaja, jonka mielestä politiikka ei ole tylsää.
Sain kerran eräältä toimittajakonkarilta jämäkkiä neuvoja: “Älä kyllästytä lukijoita tilastoilla ja jos teet kirjallisuusviittauksia, niin viittaa korkeintaan Tuntemattomaan sotilaaseen tai Aku Ankkaan.”
Konkari ei luottanut lukijakunnan sivistyksen leveyteen, itse en ole yhtä kyyninen. Huoleen on silti syytä ja perustelen huoleni milläpä muulla kuin tilastoilla.
Mainittujen neuvojen antamisen aikoihin lainattiin (vuonna 2002) maassamme kirjastoista 15,2 kirjaa asukasta kohti. Viime vuonna luku oli 12,2 eli alamäkeä on lasketeltu parikymmentä prosenttia. Kirjastosta kirjoja ylipäätään lainaavien henkilöiden kokonaismäärä on tippunut vielä rajummin ja viime vuonna se painui jo alle kahden miljoonan.
Nämä ovat brutaaleja lukemia yhteiskunnassa, joka julistaa sivistyksen yhdeksi korkeimmista arvoistaan. Eikä tapahtunutta voi perustella säästöillä, sillä kirjastojen toimintamenot ovat elinkustannusindeksi huomioiden päinvastoin nousseet hieman.
Ja huomaahan jokainen kirjastopalvelujen käyttäjä takuulla, että suomalainen 2010-luvun kirjasto on aivan mahtava juttu! Ei lapsuuteni ja nuoruuteni kirjastoistakaan huonoja muistoja jäänyt, mutta nykyinen ajassa elävä ja digiaikaa hyödyntävä konsepti rokkaa kaikilla tasoilla.
Melkein sielussa vavahti, kun Pietarsaaren kirjastossa viime viikon tiistaina vieraillessani panin merkille, että Arto Paasilinnan vain tunteja aiemmin julkistettu poismeno huomioitiin tiskillä ja hänen teoksiaan oli nostettu framille.
Paasilinna ja moni muu suomalainen kirjailijasuuruus on kertonut, miten valtava vaikutus kirjastolla heihin nuoruusiässä oli. Heikki Turunen totesi eräässä haastattelussaan vaatimattomasti, että omaksui teini-ikäisenä Lieksan kirjastosta klassisen eurooppalaisen sivistyksen. Sekin kirjastossa on kaikille ilmaiseksi tarjolla, vaikka ainakin minulla on Homerokseni ja Danteni yhä lukematta.
Kirjastoissa järjestetään nykyään valtavasti erilaisia tapahtumia. Näistä on pidetty valtakunnallista kirjaa vasta vuodesta 2012, mutta jo näin lyhyellä tarkastelujaksolla on tapahtumien määrä kaksinkertaistunut.
Tämä on varmasti hyvä juttu, muttei millään tapaa korvaa lukemisharrastuksen romahtavaa suosioita seurauksineen. Esimerkiksi romaanien lukemisen voi korvata korkeintaan äänikirjalla.
En ole tällä kolumnipalstalla ottanut osaa keskusteluun yhteiskuntamme mahdollisesta eriarvoistumisesta. Tällainen kehitys on tietyillä tavoin käynnissä, toisaalta koen, että sitä poliittisista syistä yritetään joskus nähdä myös väkisin.
Tiedä häntä, mutta sen tiedän, että kirjaston palvelut ovat kaikille tasa-arvoisen ilmaisia eikä matala muodollinen koulutustaso estä ketään sivistämästä itseään. Kirjasivistystä ei voi syödä, mutta valtavasti sisältöä lukemisesta voi elämälleen ammentaa viihteestä ja vaarattomasta todellisuuspaosta puhumattakaan.
En yritä sanoa, että lukeminen ja viisaus olisivat sama asia. Ihminen voi ymmärtää lähimmäisiään, luontoa ja maailmaa vaikka kuinka syvällisesti lukematta koskaan ensimmäistäkään kirjaa.
Sen sijaan sanon, että jos arkitodellisuus sattuu tympäisemään tai jos tuntuu, että elämälle ei löydy sisältöä tai suuntaa, niin kirjaston hyllyrivistöillä odottaa monen monituista maailmaa sekä porttia. Tärkein ovi on kirjaston ulko-ovi, jonka maassamme yhä harvempi koskaan avaa.
Se on valtava sääli ja menetys. Mikä puolue, kuka poliitikko ottaisi omakseen niinkin epäseksikkään teeman kuin kirjojen lukemisen?
Minun elämäni lukusankari on 26 vuotta sitten Raatihuoneenkadulla tapaturmaisesti kuollut vaarini. Hän eli elämänsä kansakoulukoulupohjalta, mutta lukutuolille jäi kesken Umberto Econ Ruusun nimi.