Paikallisuutiset

Kristian Sundqvistin kolumni: Haloo suomalainen mies – maallasi on sinua ikävä

Kaikkea kannattaa kuulemma kokeilla paitsi kaktuksella kampaamista. Niinpä päätimme puolisoni kanssa pyydettäessä lähteä mukaan nykyisen kotikuntamme nuorisoseuratoimintaan.

Sunnuntaina löysimme itsemme maineikkaan Evijärven seurantalon (Dingo veti tuonne aikoinaan noin 3 000 ihmistä, joista puolet taisi mahtua sisällekin) tanssien narikkahommista, kun Leif Lindemanin samettiääni seilautteli pareja liukkaalla lattialla.

Lokakuun harmaasta iltapäivästä löysi talolle tiensä parisataa lipunostanutta, mikä oli kaikkien mielestä lupaava aloitus näille sunnuntaitansseille. Pietarsaarestakin saapui jokunen pari.

Niin kannatettavaa ja positiivisessa mielessä eksoottista kuin suomalainen tanssilavakulttuuri onkin, niin en ajatellut täyttää kolumnia tunnelmoimalla tangon taiasta Järviseudun syysillassa. Narikan takkiapinana heiluessaan nimittäin saa kuulla asiakkaiden palautteen siitä, miten ilta tansseissa vierähti.

Esimerkiksi urheiluseuratoiminta tapasi tarjota tarpeellisen ympäristön miehiselle liittoutumiselle.

Eräs toistuva ja todenperäinen huomio jäi mieleen ja mielen pohjalle vaivaamaan: "Mukavaa oli, mutta tansseissa saisi olla enemmän miehiä."

Niinpä. Esimerkiksi näihin puheena oleviin pippaloihin saapui paitsi pareja niin yksittäisiä naisia ja parin–kolmen naisen ryhmiä, mutta vain jokunen yksin liikkeellä ollut uros. Tällainen voi johtaa siihen, että kaikki naiset eivät pääse pyörähtelemään niin paljon kuin haluaisivat.

Kaiken lisäksi – ja nyt uskaltaudun aikakautemme mittareilla heikoille jäille eli naisoletettujen henkilöiden ulkoisen olemuksen arviointiin – oli Evijärven tanssi-illassa liikkeellä peräti viehättäviä daameja leningeissään ikähaitarin ulottuessa korkeintaan kolmekymppisestä ylöspäin.

Missä se suomalainen mies noin ylipäätään luuhaa? Kuten tällä palstalla on aiemminkin surtu, niin tilastollisesti tarkastellen hänellä ei pyyhi kovin väkevästi. Poikien koulumenestys on tyttöjä keskimäärin selkeästi heikompaa, nuorten miesten syrjäytymisuhka jopa kaksi kertaa suurempaa samanikäisiin naisiin verrattuna, keski-ikäisten miesten sairastavuus, päihde- ja mielenterveysongelmat tai riski joutua väkivaltarikoksen uhriksi ovat naisia paljon korkeammalla ja niin edelleen.

Kokonaisuuden kruunaa selkeästi lyhempi elinajanodote eli naisiin verrattuna ennenaikainen kuolema. Isänpäivän lähestyessä tulee ajatelleeksi, että melkein kaikkien lapsuuden- ja nuoruudenkaverieni äidit yhä elävät, mutta useimmat isät ovat haudassa.

Evijärven tansseissa muistui sellainenkin juttu, että Suomea tavattiin kutsua yhdistysten luvatuksi maaksi. Taisikin olla niin, että esimerkiksi oman isäni saati vaarieni sukupolvien miehet yleensä toimivat yhdessä tai useammassa rekisteröidyssä yhdistyksessä.

Tekeminen niissä oli usein toiminnallista ja fyysistä panosta vaativaa, talkootyöllä ne lukemattomat seuran- ja työväentalotkin ovat ammoin nousseet. Esimerkiksi urheiluseuratoiminta tarjosi sosiologista termiä käyttääksemme ympäristön miehiselle liittoutumiselle, kun miehet (seuroissa uurastaneiden ja uurastavien naisten panosta toki unohtamatta) tekivät vapaaehtoistyötä yhteisten tavoitteiden eteen. Moni pietarsaarelainen suomenkielinen eläkeläismies muistelee mielellään PieHin tai Innon toiminnan vilkkaimpia vuosia.

En kuulu tietokonepelaamisen demonisoijiin siinä mielessä, että pitäisin tuota nuorten ja nykyään monien varhaiskeski-ikäistenkin miesten lempiharrastusta itsessään ongelmallisena. Ei se kuitenkaan esimerkiksi yhdistystoiminnan aikoinaan täyttämää aukkoa ihmisyyden ja siihen kuuluvan miehisyyden moninaisissa tarpeissa täytä.

Suomi ei välttämättä asiaa aktiivisesti tiedosta, mutta maalla taitaa olla jo ikävä miehiä, jotka liikkuivat, toimivat ja keskenään liittoutuivatkin kotiensa ulkopuolella. Ikävä sellaista miehisyyttä ja miehekkyyttä, joka oli osa tämän maan selkärankaa?