Kolumnit

Birgitta Strandberg-Rasmus pohtii kolumnissaan mitä tuulella on sydämellään

Kirjoittaja on perheneuvoja, psykoterapeutti ja työnohjaaja.

”No mistäspäin nyt tuulee?” oli erään sukulaistädin vakiolausahdus kun tulimme heille kyläilemään. Siihen sisältyi pieni vinkki siitä, että turhan kauan oli edellisestä käynnistä. Tätä kirjoittaessani tuuli ulvoo nurkissa, ja minussa herää jokavuotinen kiusaus poimia kirjahyllystä esiin kirja ”Tuulen vuosi”. Muutamalla rivillä ja pelkistetyllä kuvituksella siinä sanotaan kaikki tarvittava. Tuuli on itsessään näkymätön, mutta sen liikkeen voimme nähdä ympärillämme joka päivä.

Tuulen tarina on välillä kuin hento henkäys, sen voi tuntea leppoisana tuulahduksena, posken siloituksena. Toisinaan isompina puhureina, viime päivinä suorastaan vimmana. Mitä tuulella on sydämellä? Olen kuulevinani, että maailma on mullin mallin ja luomakunta kutsuu mittelöön. Pysähtykää hyvät ihmiset!

Muistutamme lampaita, kun yksi lammas juoksee yhteen suuntaan, koko lauma ryntää perästä. Joka on yrittänyt saada lampaita kesälaitumilta koottua tietää, että juuri kun on saamassa lampaan kiinni se pomppaakin vastakkaiseen suuntaan. Siltä tuntuu tämän hetken uutisointeja seuratessa ja ihmisten elämää ja kohtaloita kuunnellessa. Olemme kuin tuulen viemiä. Hyville paimenille löytyy tekemistä.

Etätyötä on ylistetty ja sen mahdollisuuksia markkinoitu - ehkä turhankin innokkaasti. Paula Erkkilä (ÖT 4.2.24) käyttää termiä boreaout; kun kaikki inhimillisyys/ihmiskohtaamiset otetaan pois työstä jäljelle jää, niin, pelkkä työ. Työn merkityksellisyys, näkyvyys, ikään kuin häviää. Siitä tulee tylsää ja nurkan takana odottaa burnout. Ihan loogista, koen olevani olemassa koska näet, kuulet ja tunnet minut.

Tietokoneiden jyräys koulumaailmaan on ollut tavoiteltavaakin tavoiteltavampaa. Tottahan toki, mutta ei se ole oppimisen kannalta ainut autuaaksi tekevä kanava. Mikään ei lyövertoja sille, kun saa istahtaa sohvan nurkkaan kymmenvuotiaan klopin viereen, joka hakeutuu kainaloon, ja yhdessä lukea ”kvart om dagen”. Se on laatuaikaa, jos mikä. Siis kirjat tuulettumaan, sen siivellä aivot saavat rauhoittua ja mielikuvitus saa tilaa.

SOITElla näytti menevän hyvin, paremmin kuin OVPH:lla, mutta eipäs mennytkään. Yhteiskuntaa ja maailmaa piti sopimalla pyörittää, mutta eipäs niin tehdäkään. On vaikea muistaa, että muutos ei ole pelkästään luopumista, vaan myös uuden vastaanottamista. Muutos ei ole vain möykky, vaan se haastaa miettimään; Mikä muuttuu? Mikä säilyy? Mistä luovun? Mitä saan? Ja vielä Miten itse sitä muovaan?

Helmikuussa olen joskus aivan hiljaa vaan..kuiskaa tuuli kirjassani. Tämä hiljaisuuden ja rauhan toive elää monien sydämissä myrskyjen keskellä.