Paikallisuutiset

Anita Salmen kolumni: Kauas muistot karkaavat

Olen viime vuosien kirjaprojektien ja lehtijuttujen tiimoilta ollut tekemisissä monien ihmisten arvokkaiden muistojen, oman historiamme kanssa. Usein näitä töitä tehdessä on tullut esille myös se, että kertojia ei tahdo enää olla. Näin varsinkin, jos muistelemisen aikajänne menee pitkälle viime vuosisadalle.

Joskus on niinkin, että ei pidetä omaa elämää kovin tärkeänä. Mitä kertomista siinä on ja ketä kiinnostaa, vähätellään. Ihan turhaan vähätellään.

Monet iäkkäät ihmiset kertovat kuitenkin mielellään varsinkin läheisilleen, millaista oli ennen tai kuinka jokin asia tehtiin. Joskus nuoremmat eivät jaksa muisteloja kuunnella. Heillä on olevinaan tärkeämpää puuhaa.

Jossain vaiheessa havaitaan, että olisi mukava tietää yksi jos toinenkin asia vaikkapa oman suvun historiasta, niin sanotuista vanhoista ajoista. Monesti tämä tärkeä huomio tulee valitettavasti mieleen pikkuisen liian myöhään. Kertojia ei enää ole tai heitä on vain ehkä yksi tai kaksi. Hyvä sekin, että on vielä joku.

Muisteleminen on tärkeä tapa hahmottaa paitsi menneisyyttä myös nykyistä. Kaikki mitä olemme, rakentuu menneelle ja menneiden sukupolvien työlle, elämälle.

Toisaalta nyt, kun monien lapset perheineen asuvat kenties kaukana, saattavat omatkin tarinat ja muistot jäädä kertomatta harvoin tavattaessa. Isovanhempien elämä jää lapsenlapsille tuntemattomaksi. Kaukaisemmista esivanhemmista ei ehkä tiedetä mitään.

Nykyisin, kun olisi toiselle suoraan kertomisen ohella mahdollisuuksia välittää tietoa tietotekniikan avulla, jää se kenties tekemättä. Aikaa tuntuu olevan liian vähän.

Historiankirjoitus tietenkin pitää meidät ja jälkeemmekin tulevat ajan tasalla siitä, millaista oli elämä ennen. Siinä asioita kuvataan yleisellä tasolla ja se on usein niin sanottujen valtaa pitävien tai muuutoin framilla olleiden historiaa.

Kansanperinteitäkin tutkitaan ja löytyy tietoa, ns. tavallisen kansan elämästä. Kuka tietää kuitenkaan pidemmän ajan kuluttua, miten on eletty jossain kylässä tai edes suvustaan, jos ei asioita ole muistiin merkitty.

Sukupolvien vaihtuessa aina jotain tietoa katoaa. Vähitellen ollaan siinä tilanteessa, että on kenties vain tiedonmuruja sieltä täältä.

Muisteleminen on tärkeä tapa hahmottaa paitsi menneisyyttä myös nykyistä. Kaikki mitä olemme, rakentuu menneelle ja menneiden sukupolvien työlle, elämälle.

Mahtaako olla niin, että kun historiamme on lähes tavoittamattomissa, vasta silloin siitä tulee tärkeä. Kun kaikki on läsnä, melkein puhelimen soiton tai vierailun päässä, ei sillä koeta olevan isoa merkitystä. Sitten tulee aika, kun ei enää voi soittaa eikä käydä, kun ei ole kertojaa tai kertojia.

Historiaton ihminen on eräällä tavalla juureton. Hän kiinnittyy yleiseen historiaan, mutta hänellä ei ole mitään omaa ja omintakeista. On vain ohut lanka johonkin, jota ei enää ole.

Muistakaamme siis muistella ja muistoja dokumentoida jotenkin, itselle ja tuleville. Muistot ovat kallisarvoinen perintö. Niitä kaivataan, ennemmin tai myöhemmin.