Paikallisuutiset

Unelmatyötään tekevä tekstiilityönopettaja Anne Hepomäki täyttää 50 vuotta: tärkeintä ovat ihmiset  – myös käsillä uutta luotaessa

Pietarsaaren suomenkielisen työväenopiston tekstiilityönopettajaAnne Hepomäki kummastelee aluksi, että miksi ihmeessä hänestä tehdään paikallislehteen artikkeli viidenkymmenen ikävuoden merkkipaalun kunniaksi.

– Eikö sellaisia ole yleensä laadittu vanhoista, viisaista ja arvokkaista miehistä eikä tällaisista kikattavista tyttösistä?

Tasavuotishaastattelut taitavat olla hitaasti häviävää kansanperinnettä ylipäätään, mutta tarkalleen ottaen perjantaina 50 vuotta täyteen saava ja työväenopistolla parikymmentä vuotta työskennellyt Hepomäki on juuri oikea henkilö häivyttämään tiettyjä ennakkoluuloja.

– Kaikki tekevät kursseillamme omanlaisiaan töitä, ei tulisi nykymaailmassa mieleenkään sanoa koko kurssille, että nyt me kaikki teemme tällaisen työn.

”Pietarsaaresta löytynyt maailman ihanin työ oli aivan lottovoitto. Koskaan ei ole ollut sellaista työpäivää, että tympäisisi.”

Juuri siitä saman työn puurtamisesta monilla on katkeria kokemuksia kouluajoilta, jos sattui kuulumaan heihin, joilla villasukka tai voiveitsi valmistui keskimääräistä hitaammin tai kömpelömmin.

– Minulla on usein ollut kursseilla ihmisiä, joilla on tällaisia kokemuksia. Kyllähän liikunta, musiikki ja käsityöt ovat olleet sellaisia aineita, jotka ovat ihan traumatisoineet oppilaita. On saanut itsestään sellaisen kuvan, ettei osaa mitään, vaikka eihän se niin ole.

Villasukkien tullessa puheeksi tekee Anne Hepomäki suorastaan hätkähdyttävän paljastuksen.

– Joskus joku sanoo, että en osaa kuin neuloa villasukat, johon vastaan että hei, osaatko, mä en osaa neuloa villasukkia ollenkaan. Sitten toisella suu loksahtaa auki että mitä, käsityönopettaja joka ei osaa neuloa villasukkia!

Hepomäki myöntää, että tähän asiaan liittyy tietty psykologinen ulottuvuus.

– Olen ajatellut, etten opettelekaan. Saanpa sanoa, että kaikki osaavat tehdä villasukkia, mutta minä en.

Tekstiilityönopettajan ei Hepomäen mukaan ylipäätään kannata luulla itsestään liikoja.

– Jos yrittää olla kaikkitietävä, niin siinä putoaa paikoilleen hyvin nopeasti. On oppilaita, jotka ovat tehneet jotain tiettyä asiaa paljon enemmän kuin minä ja pitää olla itselleen armollinen, ettei todellakaan tarvitse osata tehdä kaikkea eikä mikään aika siihen riittäisi. Kurssilaisten tarpeiden ja toiveiden mukaan tehdään sitten yhdessä kokeiluja ja opetellaan uusia tekniikoita.

Palataan ajassa runsaat kolmekymmentä vuotta taaksepäin. Anne Hepomäki kirjoitti Pietarsaaren lukiosta ylioppilaaksi vuonna 1989 ja kipinä tulevalle ammatilliselle uralle oli lähtenyt kytemään jo sitä ennen.

– Meillä lukiossa oli Toholammin käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta vieraita kertomassa siitä koulusta. En ollut edes tiennyt, että sellaisia kouluja on olemassa, oppilaanohjauksessa oli käyty läpi vain yliopistoja ja korkeakouluja.

Toholampilaisten vierailu muodostui hyvinkin ratkaisevaksi.

– Päätin, että tuollaiseen kouluun minä haluan.

Aktiivinen seurakuntanuori oli pohtinut myös mahdollisuutta lähteä opiskelemaan nuorisotyötä, mutta käsillä tekeminen ja käsillä tekemisen opettaminen veivät siis voiton. Opiskelupaikka löytyi Savon pääkaupungista.

– Lähdin Kuopioon käsi- ja taideteollisuusakatemiaan eli nykyiseen muotoiluakatemiaan. Olin siellä tekstiilityön ohjauspainotteisella linjalla, eli ohjausulottuvuus on ollut koko ajan mukana.

Hepomäki kuuluu juuri siihen ihmisryhmään, josta Pietarsaaren on kaikkein vaikein pitää kiinni: ylioppilaaksi lukeneisiin suomenkielisiin, jotka lähtevät toiselle puolelle maata opiskelemaan.

Näistä ihmisistä vain pieni vähemmistö palaa Jeppikseen työskentelemään ja rakentamaan elämää.

Anne Hepomäen työelämä kuljetti valmistumisen jälkeen ensin Pietarsaaren pohjoiseen naapurikaupunkiin ja sitten Jeppikseen sekä tuttuakin tutumpaa Etelänummen koulua vastapäätä sijaitsevaan työväenopiston rakennukseen.

– Menin ensin Kokkolaan käsi- ja taideteollisuusyhdistykselle myymälänhoitajaksi parin vuoden ajaksi ja siitä silloisen puolisoni töiden perässä tultiin Pietarsaareen, Hepomäki muistelee.

Pietarsaaresta tarjoutui pian työpaikka, jota kuvaillessa ei Hepomäki superlatiiveja säästele.

– Se, että täältä löytyi maailman ihanin työ ikinä oli aivan lottovoitto. Koskaan ei ole ollut sellaista työpäivää, että tympäisisi, sillä aina on kiva mennä töihin. Suhtaudun tähän suurella intohimolla.

Mikä työväenopiston tekstiilityönopettajan virasta tekee niin mainion homman? Hepomäki pohtii ihmisten ja heidän luovuutensa kiehtovaa yhdistelmää.

– Tietenkin ihmiset ovat siinä se ykkönen. Minulla on noin sata kurssilaista joka vuosi ja tulen helposti ihmisten kanssa toimeen. Yksinkertaisesti tykkään ihmisistä tosin paljon.

Puhelias, nauravainen sekä ulospäin suuntautunut ovatkin määritelmiä, jotka Anne Hepomäkeen luontevasti liittyy. Luovuus tarkoittaa opettajan työssä ensisijaisesti oppilaiden luovuutta sisältäen myös sen, että pysyy kartalla heidän toiveistaan.

– Vastaan työväenopistolla kädentaito- ja taideaineista ja tietenkin joka vuosi pitää ohjelman osittain uudistua.

Hepomäki muistuttaa, että tärkeänä pysyvänä teemana toiminnassa on kierrätysmateriaalien käyttö.

Mitä tulevan lukuvuoden valmisteluun tulee, niin tässä tapauksessa koronan tuoman poikkeustilan tummassa pilvessä on kultareunus.

– Kurssisuunnittelu on voitu aloittaa noin kuukautta normaalia aikaisemmin. Meillä on mahtava ohjelma tulossa, todellakin toivon että syksyllä voitaisiin aloittaa lukuvuosi suunnitelmien mukaan.

Hepomäki esittää toiveensa nimenomaan opiskelijoita ajatellen ja surkuttelee sitä, että kontaktiopetus jouduttiin kevättalvella lopettamaan niin yhtäkkisesti. Palataan taas tärkeimpään eli sosiaaliseen ulottuvuuteen.

– Nämä ovat ihmisille tärkeitä asioita nimenomaan siinä mielessä, että saadaan tehdä yhdessä, jutella ja tutustua.

Niiden perinteisten suurmieshenkisten merkkipäivähaastattelujen kysymysklassikko kuuluu, että miten juhlit.

– Olisi aivan kauheaa ajatella että joutuisin pönöttämään oven vieressä ottaen ihmisiä vastaan niin, etten sitten ehtisi edes jutella niiden kaikkien ihanien sukulaisten ja läheisten ihmisten kanssa, Hepomäki nauraa.

Pönötyksen sijaan on luvassa erittäin epävirallista, mutta toisaalta pitkäkestoista viisikymppisten viettoa.

– Meillä on nyt kolmatta kesää Lysarholmassa huvila vuokrattuna, mennään sinne ja sinne kutsutaan koko kesä ihmisiä verkkarimeiningillä grillaamaan ja turisemaan niin, että heidän kanssaan oikeasti ehtii seurustella.