Kulttuuri

”Viimeisen kappaleen kohdalla nousi pala useammankin kuulijan kurkkuun” - Folk Is Happening jäähyväiskeikoilla Kaustisella

Veli Viitalan keikka-arvio:

Se ymmärtää, että konserttipaikka vaatii täyden tyyneyden ja rauhan. Arvo Pärtkin on sanonut jotenkin, että musiikki alkaa siitä, kun kaikki on hiljaisuutta täysi.

Olkoon tuo johdantona tuntemuksille Folk Is Happeningin jäähyväiskeikoista. Sekä orkesteri että yleisö olivat valmistautuneet musiikillisen helliin ja kaihoisiin hetkiin.

Maunon Makasiinin aamupäivän keikka vedettiin pienemmällä porukalla. Bändi on aina panostanut upeaan stemmalauluun. Johtuneeko tilan (täysin puurakenteinen) akustiikasta, sillä tänään se kuulosti erikoisen hienolta.

Blowing in the Wind soi ihanasti erotellen. Se ei ollut mitään massiivilaulua, vaan jokainen stemma kuului kirkkaana ja muodosti kokonaisuuden, josta ei olisi halunnut päästää irti.

Heikki Nikula totesikin oikein, että kun on hyvät laulajat, on paljon annettavaa ja mikään yllätyskään ei aiheuta muuta kuin positiivisuutta.

Ja sovitukset ja niiden tulkinta. Vanhana rakennusalan ammattilaisena allekirjoittanut haluaa verrata toimia pilvenpiirtäjän rakentamiseen. Sillä tavoitellaan näköaloja, haetaan uutta ja otetaan jopa riskejä. Se ei ole vain metrisen kakkosnelosen kantelemista edestakaisin.

Kun melodia vaihtuu laulajalta toiselle ja jokainen luo sisältöön oman näkemyksensä, kokonaisuudesta muodostuu kiinnostava historiallinen tarina, joka kietoutuu yhteen yksilöllisyydessä – ei vain sanoina sanojen perään.

Illan keikka kuultiin Wiljami-salissa. Orkesteriin oli liittynyt aamupäiväkeikan lisäksi uusia osallisia. Tämä sopi tilanteeseen hyvin. Aamun makasiinikeikan jälkeen siirryttiin vielä laajempaan tulkintaan.

Nuorisoketju – Vili Mäkinen, Ella ja Emmi Haapamäki – olivat elementissään. On valtaisa ero kylmän rauhallisessa, viilipyttymäisen viileässä esiintymisessä ja siinä, millä lämmöllä osaaminen tuodaan julki.

Soittajilla ja laulajilla on uskomaton kyky kuunnella ympäristöä. Mikään stemma tai soitin ei yritä huutaa yli muiden tai tappaa toisiaan. Sydäntä lämmittää myös tunne, millä esiintyjät tuntuvat hakevan osaa happeningiin henkeen myös yleisöstä.

Voiko kaiho ja haikeus tarttua? Kyllä. Viimeisen kappaleen kohdalla nousi pala useammankin kuulijan kurkkuun ja pienimuotoisia kyyneleitä ilmestyi monen silmäkulmaan.

Tulkitsen asian niin, että suuri osa tunteista ei ollut pelkkää surua vaan kiitollisuutta siitä, että bändin ammatillisesti itsevarmassa mutta lempeässä syleilyssä on saatu tutustua, kuunnella ja elää yhdessä uniikkeja, mieleenpainuvia hetkiä. It was good to see you.

Aivan tähän loppuun täsmennän vielä tunteeni ja toiveeni yhden bändin suosikkilaulun sanoin: “It´s good to see you”. Niin – vielä joskus tulevaisuudessa.