Kolumnit
Linda Lindroosin kolumni: Ei vettä, rantaa rakkaampaa
Yksi minun suosikkituoksuistani on meren tuoksu. Sellainen suolainen ja raikas. Meri on minulle muutenkin äärettömän tärkeä. Sen rannoille menen rauhoittumaan ja hengittämään, mutta myös leikkimään lasten kanssa tai uimaan aurinkoisina kesäpäivinä. Voisin istua tuntikausia rantakalliolla ja vain katsella kuinka auringonvalo leikkii aalloilla tai miten taivaan värit ja pilvet heijastuvat tyynestä pinnasta.
Yksi hienoimmista elämyksistäni mitä olen koskaan kokenut, on viimekesäinen melontaretki kajakilla ulkosaaristossa. Silloin pääsi ikään kuin osaksi merta, keinuen aalloissa niin lähellä vettä, suolaiset pärskeet kasvoilla ja vapauden tunne sielussa.
En osaisi kuvitella asuvani kovin kaukana merestä, minulle tulisi niin ikävä sitä. Samaa sanovat myös monet ystävistäni, jotka ovat kotoisin täältä rannikolta. Luulen, että meillä kaikilla on se jokin suosikkielementti, joka muodostaa sielunmaisemamme, johon kaipaamme ja mistä etsimme mielenrauhaa.
Vuoristossa kasvaneella sielunmaisema on ehkä eri näköinen kuin minulla, sillä ympäristö, jossa kasvamme, muovaa meitä ja opimme arvostamaan ja rakastamaan niitä asioita, jotka tuovat meille sisältöä elämään.
Muistan joskus lukeneeni torniolaisen runoilijan haastattelun lehdestä ja hänen mainitsevan siinä, että ”tuo joki on osa melkein kaikkia tekstejäni tavalla tai toisella, se seuraa mukanani, vaikka itse asun muualla”. Sisämaasta kotoisin olevalla ystävälläni taas Kallaveden rannat ovat kauneinta maailmassa. Aina omaa sielunmaisemaa ei löydä sieltä missä on kasvanut, mutta sen voi löytää jostain muualta. Jännittävää on kuitenkin, että vesi on monesti keskeisessä osassa, oli se sitten järvi, joki tai meri.
Osaammeko oikeasti arvostaa sitä, että voimme milloin tahansa kävellä keittiöön ja avata vesihanan ja juoda puhdasta, hyvää vettä silloin kun meitä janottaa?
Meidän tuleekin täällä pohjolassa olla kiitollisia siitä, että meillä on vettä joka puolella. Se tuo rauhan mielellemme, mutta on myös elintärkeää elämällemme.
Osaammeko oikeasti arvostaa sitä, että voimme milloin tahansa kävellä keittiöön ja avata vesihanan ja juoda puhdasta, hyvää vettä silloin kun meitä janottaa? Maailmassa on monta maata missä tämä ei ole itsestäänselvyys. Jopa niin lähellä kuin Euroopassa.
Tiedän Välimeren saaria, joissa juomavettä välillä annostellaan, että sitä riittää kaikille tai vettä pitää ostaa pulloissa, koska vesijohtovesi ei ole juomakelpoista. Kesistä on tullut kuumempia kuin ennen ja kuivuus kärventää joenuomat koviksi koppuroiksi. Parhaillaan hurjat metsäpalot riehuvat Kreikassa ja ihmisiä evakuoidaan pois tulen tieltä. Kovia rankkasateita on turha tähän aikaan vuodesta siellä odottaa. Monien sielunmaisema saa siellä kovaa kyytiä tällä hetkellä.
Rodoksella asuva ystäväni lähetti minulle tänään viestin ”meidän ihania metsiämme häviää savuna ilmaan nyt ihan hirveän paljon”. Minua ei yhtäkkiä harmittanutkaan, että täällä meillä sataa tällä viikolla sääennusteen mukaan joka päivä, vaan katselin onnellisena harmaata paksua pilvipeitettä ja vihreitä maisemia ajaessani pohjoiseen päin.
Meidän maailmamme on niin kaunis. Yritetäänkö kaikki tehdä omalla tavallamme parhaamme, että pitäisimme siitä huolta? Minä ainakin haluan varjella minun sielunmaisemaani, että se voisi tuottaa onnea ja iloa vielä tulevillekin sukupolville.
