Kolumnit

Linda Lindroosin kolumni: Ajatusten virtaa maantien päältä

Kirjoittaja on pietarsaarelainen matkailu- ja kulttuurialan moniosaaja, joka havannoi maailmaa avoimin mielin.

Olen viimeisen viikon aikana ajanut paljon autolla ja huomannut, että siinä ajaessa ehtii myös ajatella paljon asioita. Maantiellä on helppo havainnoida, kuinka kevät tekee tuloaan. Olen bongannut teiden varsilta joutsenia, kurkia, kuoveja ja jopa töyhtöhyyppiä.

Takatalven ahkerista ponnisteluista huolimatta lumet ovat sulaneet silmissä ja pohjoiseen ajettaessa vasta jossain Kemin korkeudella vesistöt ovat vielä osittain jäässä.

Vaikka maisema on vielä hieman rusehtavaa ja jotenkin nuhjuista suojaavan lumipeitteen kadottua, on ilmassa jo niin selkeä lupaus vehreydestä, että sydän lyö aina välillä ihan silkasta ilosta muutaman ylimääräisen lyönnin. Tämä aika on maagista, sillä yhtenä aamuna sitä sitten vain herää ja huomaa, että hups, kaikissa puissa on lehdet ja kukatkin kukkivat täyttää päätä.

Maantiellä on helppo havainnoida, kuinka kevät tekee tuloaan. Olen bongannut teiden varsilta joutsenia, kurkia, kuoveja ja jopa töyhtöhyyppiä

Tien päällä tuli myös mietittyä bensankulutusta ja pohdittua, että kannattaisiko minun kuitenkin ajaa vähän hitaampaa vauhtia ja kuluttaa vähemmän sekä bensaa että luontoa vai ajaa rajoitusten mukaan ja ehtiä perille hieman aiemmin. Tein jonkunlaisen kompromissin ja koska menomatkalla ilta tuli vastaan ja halusin ehtiä ennen seuraava aamua perille, painelin moottoritiellä niin kovaa kuin laki vain salli. Kotiin tullessa yritin sitten ajaa ekologisemmin.

Eniten ehkä mietitytti kuitenkin se, että olisin aivan hyvin voinut säästää bensaa ja luontoa vielä huomattavasti enemmän ja kulkea suuren osan matkasta junalla, mutta pikaisten laskelmien jälkeen huomasin, että minun 16 vuotta vanha menopelini kuljettaa minut reilusti halvemmalla edestakaisin haluamani matkan kuin mitä juna olisi tehnyt.

Lompakkoni teki siis valinnan puolestani. Että se siitä vihreästä siirtymästä. Onneksi arkisin sentään enimmäkseen kävelen tai pyöräilen töihin ja kauppaan.

Auton ratissa istuessa on muuten se hyvä puoli, että silloin ei saa selata matkapuhelinta samanaikaisesti. Facebookit ja Instagramit saavat elää aivan omaa elämänsä niiden tuntien aikana, kun ajan. Rentouttavaa. Havainnoin sinä aikana siis ihan oikeaa maailmaa ympärilläni, enkä tuijota sitä ainoastaan ruudun takaa.

Toki puhelimestani on hyötyä myös ajomatkan aikana, sillä se kertoo milloin minun pitää kääntyä oikealla ja milloin vasemmalle löytääkseni määränpääni. Miten ihmeessä sitä ennen löysikin perille ilman navigaattorien ärsyttävää nalkutusta? Puhelimessa on siis monia aivan tosi hyviä ominaisuuksia, jotka helpottavat elämää ja joita kannattaakin hyödyttää, mutta kuinka ihanaa onkin välillä irtautua kapulasta kunnolla.

Tulin siihen tulokseen, että kotonakin voi oikeasti viettää aikaa, vaikka lukien tai virkaten mieluummin kuin puhelimen sinisen valon hehkussa. Päätin, että aivoni saavat taas tottua hitaampaan toimintaan, eikä vain niin sanottuihin nopeisiin palkintoihin ja ärsykkeisiin, joita sosiaalinen media on pullollaan.

Matkallani ajoin myös juuri tapahtuneen onnettomuuden ohitse, jossa onneksi pahemmilta henkilövahingoilta vältyttiin. Se vei ajatukset siihen, kuinka nopeasti kaikki voi muuttua, yhdessä silmänräpäyksessä elämä ei enää ole entisellään.

Mitä väliä puhelimen sovelluksilla tai vihreällä siirtymällä siinä vaiheessa on? Suurin oivallukseni näiden kilometrien aikana oli siis se, kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että minulla on edelleen mahdollisuus antaa ajatusten virrata, pohtia sekä pieniä että suuria, tärkeitä tai tyhjänpäiväisiä asioita, bongata lintuja ja katsella kevään merkkejä.