Kolumnit

Laura Palovuoren kolumni: ”Olisin ajanut nurmikon, mutta Kaniinien asianajaja tuli kylään”

Laura Palovuori on entinen pietarsaarelainen joka asuu Tukholman seudulla ja pohtii kolumnissaan uutta ruotsinsuomalaista identiteettiâân.

Kirjoittaja on Pietarsaaresta lähtöisin oleva jordanianruotsinsuomalainen paluumuuttaja.

Olisin ajanut nurmikon, mutta kaninomistajana minulla on tiettyjä vastuita, ja käynnistellessäni moottoria, mieleeni tuli kuvitelma, jossa Kaniinien asianajotoimiston edustajat tulivat kylään. He loikkivat pihaan ja määräsivät parhaat apila-apajat suojelluiksi. Kun he olivat jo lähdössä, mieleeni tuli kysyä, mitä mieltä he olivat pitkistä ja mehevistä voikukanlehdistä. Kaniinien asianajotoimiston edustajat pitivät pikaisen neuvonpidon ja määräsivät myös voikukanlehdet niittokieltoon.

Kun sain ruohonleikkurin käyntiin, huomasin yllättäen, että viljelmillä rehottanut lipstikka oli levinnyt viljelysten ulkopuolelle. Siinä samassa pihaani saapui Yrtteihin ja niiden käyttöön erikoistunut toimintaryhmä. Ryhmäläiset selittivät, että keskiajalla lipstikkaa viljeltiin luostareiden pihalla, sillä niiden uskottiin karkottavan pahoja henkiä. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Ehkä pihaani varjosti näkymätön uhka, jolta vain lipstikan varret suojasivat. Oli parasta antaa niiden kasvaa. Toimintaryhmä antoi lisäksi erikoiskiitoksen pihallani runsaasti kasvavan poimulehden ansiosta sekä siitä, että kamomilla levitti rauhoittavaa tuoksuaan nurmikon seassa. Ryhmän mukaan poimulehti vähentää limakalvojen turvotusta, ja kamomilla on perinteinen lääke nuhaan ja yskään. Yrtteihin ja niiden käyttöön erikoistuneen toimintaryhmän poistuttua minusta alkoi tuntua, että nurmikon leikkaamisen vaikeustasoa oli huomattavasti nostettu.

Piskuinen neilikka todellakin kukki minun pihallani, se keikkui iloisesti loppukesän auringossa ja sen vieressä oli toinen, vielä nupullaan oleva lupaus.

Työntäessäni ruohonleikkuria varovasti apila-apajien, mehevien voikukan lehtien sekä yrttipenkkojen välissä, pihaan putkahti Naapuruston kukkapenkistä karanneiden kasvien yhdistyksen sihteeri. Hän pyysi minua sammuttamaan ruohonleikkurin ja kyykistymään pensasaidan viereen. Hän osoitti pientä vaaleanpunaista kukkaa ja sanoi, ettei tällaista aarretta kasva jokaisessa pihassa. Piskuinen neilikka todellakin kukki minun pihallani, se keikkui iloisesti loppukesän auringossa ja sen vieressä oli toinen, vielä nupullaan oleva lupaus. Olipa hyvä, että kerroit, kiitin yhdistyksen sihteeriä.

MAINOS - juttu jatkuu mainoksen jälkeen

MAINOS - mainos päättyy

Kun sihteeri lähti, hänen jälkeensä pihaani asteli Villikukkien valtakunnanjärjestön puolustusasianajaja. Hän katsoi minua tiukasti, ja kysyi, miksi ihmeessä olin laittanut rahaa kukkapenkissä kasvaviin kasveihin, mutta silti reuhasin ruohonleikkurin kanssa pihalla, jossa kasvoi niin paljon kauniita luonnonkukkia. Hieman jo ärtyneenä myönsin, että olin ostanut kaupasta punaisen siankärsämön ja se oli todellakin ihana kukkapenkissä, mutta sen ihailu ei estänyt minua leikkaamasta maan tasalle valkoisia siankärsämöitä. Puolustusasianajaja uhkasi minua; jos leikkaisin yhdenkin valkoisen siankärsämön, päivänkakkaran tai kissankellon, hän lähettäisi minulle haasteen.

En ollut enää aivan varma, mihin suuntaisin pörisevän moottorin ja sen tuhoa tekevät terät. Sitä miettiessäni pihaan tuli Maisema- ja pihasuunnittelijoiden liiton kansliapäällikkö. Hän näytti minulle kuvia kauniista viherasetelmista, joita pihapuiden ympärille oli suotuisaa laittaa. Ne olivat todellakin kauniita, ja omaa pihaa tarkastellessani huomasin, että omenapuiden ympärillä oli luonnostaan kauniit viherasetelmat, sillä vuohenputki kasvoi rehevänä, pitkänä, vihreänä.

Lukijat saattavat ihmetellä, onnistuiko kolumnisti lainkaan lyhentämään pihakasvustoaan. Minun on myönnettävä, että oli erittäin haastavaa yhdistää eri sihteerikköjen, toimistojen ja yhdistysten pyyntöjä, mutta mielestäni riittävä tulos on se, että sain kolumnin kirjoitettua.

Kommentoi Ilmoita asiavirheestä