perjantai 22.10.2021 | 13:34
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Siirtolaistarinat kertovat ihmisten elämästä –  Lehti kertoo kymmenen erilaista siirtolaistarinaa ensi viikon sunnuntaina alkavassa Merten taa -juttusarjassa

Hanna Kauppinen, tekstit29Markku Jokela, kuva
La 2.10.2021 klo 12:00 | päivitetty la 16:53

Keski-Pohjanmaalla kerätään nyt laajalla joukolla siirtolaistarinoita. Suurta tavoitetta varten on perustettu hanke ja koottu jokilaaksoihin kymmenien vapaaehtoisten yhdyshenkilöiden verkosto.

Tavoitteena on saada talteen vanhan Vaasan läänin alueelta vuosina 1860–1960 lähteneiden tarinat ja muodostaa niistä yhteinäinen tietovaranto.

– On olemassa valtaisa määrä tietoa, kirjeitä, kortteja, valokuvia ja esineitä, jotka kertovat omaa tarinaansa keskipohjalaisesta siirtolaisuudesta. Suurin osa näistä tarinoista on kuitenkin keräämättä ja dokumentoimatta, ne ovat olemassa vain ihmisten muistissa. Koska heitä poistuu koko ajan joukostamme, meillä alkaa olla kiire, hankkeen puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja Kauppi Virkkala ja Hannu Pajunpää kertovat.

Sen sijaan tilastollisesti siirtolaisuutta on tutkittu paljon, ja lukuisia kirjojakin siitä on kirjoitettu. Tietoja ovat tallentaneet myös paikalliset lehdet ja sukututkijat sekä Siirtolaisuusinstituutti.

Keskipohjanmaa kertoo ensi sunnuntaista alkaen kymmenen keskipohjalaista siirtolaistarinaa, joita on luettavissa myös muissa KPK Medioiden julkaisuissa.

Merten taa -sarjassa tavataan maakunnasta Pohjois-Amerikkaan, Kanadaan, Australiaan ja Ruotsiin lähteneitä ja palanneita sekä heidän jälkeläisiään.

Uusi tarina julkaistaan Keskipohjanmaassa joka sunnuntai. Ensimmäinen on vuorossa 10. lokakuuta.

Hanke koskettaa niin sanottua historiallista Keski-Pohjanmaata eli mukana on 24 nykypitäjää ja kaupunkia.

Vanhan Vaasan läänin alueelta onkin lähdetty ahkerasti, mistä kertoo esimerkiksi se, että Pohjois-Amerikkaan lähteneistä 53 prosenttia on tältä alueelta. Eniten suhteessa asukaslukuun lähdettiin Toholammilta ja Lohtajalta, ja esimerkiksi pienestä Ullavasta lähteneet noin 900 ihmistä aiheuttivat ison loven kunnan asukasmäärään.

Siirtolaistietoisuus on siis syvällä maakunnassa, sillä lähes kaikista suvuista on lähdetty.

– Esimerkiksi kaikkien neljän isovanhempieni sisaruksia on mennyt Amerikkaan, jonne suurin osa on jäänyt, Pajunpää mainitsee.

Tilastojen mukaan 1860–1960-lukujen välillä on leimattu noin 46 000 keskipohjalaista siirtolaispassia. Suuntana oli ensin Pohjois-Amerikka, Kanada ja Australia, myöhemmin Ruotsi.

Myös kaustislaisen Kauppi Virkkalan (vas.) ja lohtajalaissyntyisen Hannu Pajunpään suvut ovat täynnä jännittäviä siirtolaistarinoita. Nyt he johtavat Keski-Pohjanmaan siirtolaisuustiedon keruuhanketta ja toivovat kaikkia tarinoita mukaan.
Markku Jokela

Hanke sai alkunsa toissasyksynä, kun kokkolalainen Rainer Smedman, kannuslainen Juha Tainio ja kaustislainen Virkkala istuivat Kannuksen Mäkiraonmäellä. Ullavan Lähtijät-kirja elokuvineen ja näyttelyineen oli julkistettu, ja oli ajankohtaista miettiä, miten muiden keskipohjalaispitäjien tarinat kerrotaan.

– Otimme yhteyttä Keski-Pohjanmaan kulttuuriliittoon, joka päätti aloittaa projektin yhdessä maakuntaliiton kanssa.

Alettiin kerätä asiantuntevaa työryhmää sekä vapaaehtoista tiedonkeruuporukkaa. Pian koossa olikin noin kuudenkymmenen kotiseutu- ja kulttuuri-ihmisen joukko, joka kasvaa edelleen.

– Esimerkiksi Ullavassa, Lohtajalla, Toholammilla ja Kälviällä siirtolaistutkimus on jo pitkällä, siellä on pidetty kurssejakin asiasta.

Kaikki tieto tallennetaan yhteen paikkaan, digitaaliseen muotoon. Paikkakunta saa itse päättää, kuinka kerääminen tapahtuu, mutta esimerkiksi valokuvien skannaamisen pitää olla niin laadukasta, että kuva on jatkossakin käyttökelpoinen.

Ryhmä on myös luonut eettiset periaatteet, joiden mukaan tiedonkeruu tapahtuu. Esimerkiksi hyvin arkaluontoisia tarinoita ei julkaista.

– Meidän on myös turvattava, että taltiointien käyttö on maakunnassa jatkossakin vapaata ja mahdollista.

Kun tietoa on saatu kerättyä riittävän paljon, otannalla on merkitystä tutkimustyössä, aktiivit uskovat. Määrä muuttuu laaduksi.

– Kun paikkakuntien ja maakuntien kulttuuriset määrärahat koko ajan pienenevät, syntyneen verkoston työllä voi olla iso merkitys.

Korona on viivästyttänyt tarinoiden keräämistä, sillä se edellyttää ihmisten koteihin menemistä. Elokuusta alkaen on päästy pitämään pitäjäkohtaisia aloituskokouksia lukuisissa kunnissa. Vastaanotto on ollut innostunut.

– Kun siellä päät nyökkäilevät ja hymyt levenevät, aistii, että viesti on mennyt perille, Virkkala sanoo.

Projektin on määritelty kestävän vuoden 2024 loppuun. Alustavasti on arvioitu, että hankkeen kokonaistyömäärä on noin 2 000 henkilötyövuotta. Nyt on meneillään rahoituksen hakeminen.

Aktiivien toiveena on, että taltioitu tieto olisi jatkossa käytettävissä tieteen, taiteen ja median maailmassa, missä siitä luotaisiin vaikka kirjoja, elokuvia, näyttelyitä ja näytelmiä.

– Tästä voisi syntyä uusi näkökulma pieneen maakuntaan. Toivon mukaan saamme opiskelijoita ja tutkijoita kiinnostumaan aiheesta. Juurien etsiminen ja sukukirjojen tekeminen on nyt vähän kuin muotia. Tästä tietokannasta tuohon työhön saa apua, Virkkala ja Pajunpää sanovat.

Virkkala ja Pajunpää muistuttavat, että siirtolaisuudella ja nimenomaan paluumuutolla on ollut valtava merkitys rannikon alueen elinkeinoelämän kehittymiselle. Palaajat toivat mukanaan yritysideoita ja työtapoja.

– Esimerkiksi isoisäni Jalmari Virkkala oli kymmenen vuotta Amerikassa, selvisi hengissä kaivosonnettomuudesta ja palasi perheensä kanssa Kaustiselle, missä viljeli maata ja perusti muun muassa kahvilan, huoltoaseman ja limonaditehtaan sekä toimi kunnan talousasioissa. Äitini isä kävi puolestaan Australiassa hakkaamassa sokeriruokoa, tuli takaisin, osti auton ja perusti kuljetusliike Timmerbackan, jossa toimii jo neljäs sukupolvi.

Pajunpään isoisän veli rakensi Amerikasta palattuaan talon Lohtajalle, jota kyläläiset ihmettelivät.

– Talo oli tyypillinen amerikkalaistalo, eli sitä esimerkiksi kiersi laaja lasikuisti. Mutta se oli täysin erilainen kuin tuon ajan keskipohjalainen maalaistalo.

KPK medioiden ja Keskipohjanmaan uudessa Merten taa -juttusarjassa kuullaan keskipohjalaislähtöisten siirtolaisten tarinoita. Kerro oma tai sukulaisesi tarina maakunnassa käynnissä olevalle hankkeelle. Voit lähettää tarinasi sähköpostilla osoitteeseen kauppi.virkkala@gmail.com tai postitse Kauppi Virkkala, Taunonpolku 5, 69600 Kaustinen. Hankkeen kotisivu on keskipohjanmaansiirtolaisuus@wordpress.com

Vaikka lähtijöitä paheksuttiin, lähdettävä oli

Massamittainen siirtolaisuus Amerikkaan alkoi 1800-luvulla, ja suomalaiset lähtivät sinne ”viimeisen paatin siirtolaisina” vuosina 1865–1914 ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Siirtolaisuuden keskeisin syy eli väestönkasvu oli ollut vanhan Vaasan läänin alueella keskimääräistä korkeampaa jo pitkään. Lisäksi Pohjanmaalla teollistuminen oli pienimuotoista isojen jokien puuttuessa. Vanhalta tervataloudelta oli pudonnut pohja metallirunkoisten laivojen myötä.

– Eläminen oli niukempaa, kun ei ollut teollisuuden tuomia työpaikkoja. Tiloja oli pilkottu jo pitkään, ja Pohjanmaalla tilakoko oli niin pieni, ettei siinä ollut jaettavaa monille lapsille. Kaikki tämä tuotti painetta lähteä muualle leipää tienaamaan. Lisäksi nuorilla ihmisillä on aina ollut seikkalunhalua, kertoo vanhempi tutkija Markku Mattila Siirtolaisuusinstituutista.

Vaikka myös Venäjän painostusta on tarjottu yhdeksi siirtolaisuuden syyksi, Mattila ei ole samaa mieltä.

– Se on höpönlöpö-puhetta, olen itse asiaa tutkinut. Syyksi mainitut Venäjän asevelvollisuuskutsunnat koskivat noin kolmeatuhatta miestä, mikä ei voi olla massasiirtolaisuuden syy. Ehkä myöhemmin haluttiin kertoa, että lähdin pakoon Venäjän kutsuntoja, koska siinä oli isänmaallista klangia.

Markku Mattila on tutkinut Amerikan-siirtolaisuutta.

Siirtolaisuus ei ollut kaikkien silmissä kehuttava ilmiö. Esimerkiksi valtio, virkamiehistö ja papisto paheksuivat kotimaansa jättäviä.

– Koettiin, että lähtijät hylkäävät isänmaansa. Ilmari Kiannon Nälkämaan laulussakin sanotaan, että meidän on uudesta luotava maa, raukat vaan menköhöt merten taa, Mattila mainitsee.

Hänen mukaansa papit pelkäsivät Amerikan-leskien ja aviottomien lasten joukkoja, ja kunnissa hermoiltiin köyhäinavun tarpeen kasvua ja työvoimapulaa.

Lähteminen oli kuitenkin helppoa, koska kovaa kyytiä teollistuvassa Amerikassa työvoimasta oli suuri pula. Siksi värväytyneiden tulijoiden matkakustannukset maksettiin.

– Suomalaisille työtäkin suurempana houkuttimena toimi se, että Amerikassa oli vapaata maata, jota luvattiin tietty määrä sitä asuttavalle ja viljelevällä.

Vetovoimaa lisäsi myös kuljetusvälineiden kehitys. Esimerkiksi höyrylaivat liikennöivät merten taa vakiovuroilla.

– Pohjanmaan radan avaamisen jälkeen kotoa pääsi junalla Hankoon ja sieltä höyrylaivalla Englannin Hulliin, mistä taas junalla länsirannikolle ja sieltä laivalla Amerikkaan. Ennen säännöllistä linjaliikennettä piti selvitä omin avuin, mutta matkustamisen automatisoiduttua pystyi ostamaan lipun kotoa Amerikkaan asti.

Vuonna 1909 matkan on sanottu maksaneen keskimäärin 299 markkaa, mikä on vastannut maatyömiehen sadan kesäpäivän palkkaa.

Amerikassa kiehtoi myös siellä vallitseva vapaus ja tasa-arvo. Suomi kun oli luokkayhteiskunta, jossa oli hyvin tarkkaan rajattua se, kuka on herra, renki ja palkollinen.

– Amerikassa kaikki miehet olivat mistereitä. Ja naisetkin pääsivät töihin, saivat palkkaa ja vapaapäiviä.

On arvioitu, että vuosina 1870–1914 Suomesta Amerikkaan lähti yli 300 000 ihmistä. Tosin tilastoissa ei ole huomioitu, että sama ihminen on saattanut käydä merten takana useita kertoja.

Amerikan-siirtolaisuuden huippuaika loppui ensimmäisen maailmansodan alkamisen myötä. Pian Pohjois-Amerikassa päätettiin, että maa on täynnä ja määriteltiin tulijoiden kiintiöt. Suomen vuotuiseksi kiintiöksi määrittyi 529 ihmistä, kun aiemmin tulijoita oli saattanut olla yli 20 000 vuodessa.

Ihmisvirta kääntyi Kanadaan, kunnes vuonna 1929 sielläkin alettiin rajoittaa maahanmuuttoa.

Suomalaiset asettuivat useimmiten Kalifornian, Washingtonin ja Oregonin osavaltioiden alueelle sekä isojen järvien rannoille ja muutamaan länsirannikon suureen kaupunkiin.

Paluumuutosta on vain arvioita, koska ei ole olemassa yhtenäistä rekisteriä palanneista. Ihmiset kun eivät välttämättä palanneet sinne, mistä olivat lähteneet.

– Tämän tiedon keruu on ollut niin valtava homma, että sitä on tehty vain muutamien kuntien osalta. Näiden vähäisten seurantojen perusteella on kuitenkin vedetty johtopäätös, että palaajia oli 70 000–105 000.

Vaikka lähtijöiden aiheuttamia kustannuksia etukäteen kauhisteltiin, rahallisesti siirtolaisuus toi enemmän kuin vei, toteaa Mattila. Matkarahat maksettiin pääsääntöisesti takaisin, Amerikan-ansioita siirrettiin suomalaisiin pankkeihin ja niitä myös lähetettiin seteleinä kotiin. Lisäksi siirtolaiset testamenttasivat varojaan Suomeen.

– Aika vähän puhutaan siitä, kuinka paljon uusia ideoita Amerikasta tuotiin. Esimerkiksi Alahärmän metalliteollisuuden ihme perustuu uuden kyntöauran malliin, joka tuotiin Amerikasta. Ja Närpiön tomaatinviljelys on kahden siirtolaisen tuoma. Toinen oppi Venäjän Siperiassa, toinen Amerikassa sen, kuinka tomaattia kasvatetaan lasitalossa.

#

Kommentoi 0 Kommenttia

Kommentointi on vain tilaajille.

Juttua ei ole vielä kommentoitu.