Paikallisuutiset

70-vuotias pubiyrittäjä toivoo lisää työvuosia:- Miksi nyhjöttäisin yksin kotona päivät pitkät?

Työ on Anja Koikkalaiselle henkilökohtainen arvo, voimavara ja parasta terapiaa kun saa olla ihmisten kanssa.

Pietarsaari

Ebba pubeineen ja karaokeravintoloineen on pysytellyt pitkään Pietarsaaren kartalla. Ohjaksia on viime vuodet pidellytAnja Koikkalainen yksinään eikä hänellä olekaan mikään kiire pois työelämästä. 70 vuotta täyttänyt yrittäjä arvelee jo olevansa Suomen vanhin toimessa oleva ravintoloitsija, tarjoilija ja juomanlaskija. Elämäänsä hän kuvaa eläneensä tähän asti ihan vaan kansakoulupohjalta.

Periksikin on ollut pakko antaa vähän, Koikkalainen tunnustaa ja kuvaa kuinka pari vuotta sitten oli luovuttava ilta- ja yötöistä ja ruvettava tekemään kahdeksantuntista päivää.

– Vanhaa yrittäjää rupesi pikkuisen väsyttämään, Koikkalainen naurahtaa.

Aika monta olutta saa myydä, että saa edes kulut peitettyä.

Päätöstä helpotti suuresti se, että tukena on luotettava ja osaava henkilökunta.

Kuin toinen koti, paikka, josta löytyy tarvittaessa olkapäätäkin, kuvaa Ebban merkitystä yksi olutta siemaileva asiakas neljästä, baaritiskillä tiistaina iltapäiväkolmelta.

– Lisäksi olemme ainoana pubina koko kaupungissa auki heti aamuyhdeksästä. Silloin tulevat määrätyt asiakkaat, Koikkalainen toteaa.

Anja jaksaa kuunnella, Anjasta tykkää kaikki eikä Anja heitä ketään ulos ilman syytä, asiakas vielä vannottaa juttuun kirjoitettavan. Eikä Koikkalainen lähde kieltämäänkään, etteikö pitkän uran varrella olisi kuulijana ollut todistamassa monenlaista, suurta ja pientä kohtaloa ja elämäntarinaa. Työ on opettanut tilannetajua, lukemaan erilaisia ihmisiä, tulemaan rauhallisin ottein toimeen kun on sattunut ja tapahtunut. Elämänkokemus on kasvattanut kantajalleen sisäistä ja hiljaista voimaa.

– Sen kummempaa jöötä ei asiakkaille ole kyllä hirveän usein tarvinnut pitää. Menokin on alkuajoista rauhoittunut. Käyttäytyä osataan ja pahimmilta järjestyshäiriöiltä on yleensä säästytty. Voihan joku välillä purnata, että miksei saa juomista. Vastaukseksi riittää yleensä, että jos on siinä kunnossa ettei voi myydä, niin ei tipu - ja sillä sipuli. Siihen ruukataan tyytyä.

Työpäivän voisi sanoa olevan yhtä juhlaa kun yleensä asiakkaat ovat hyväntuulisia ja juhlamielellä ilman huolenhäivää. Maljoja juodaan elämälle ja kaikelle mahdolliselle sen ympärillä, menneille ja tuleville.

– Vaikkeihan kenenkään elämässä aina päivä paista. Ja aivan jokaisella on tarinansa.

Oma tarina kuljettaa Anja Koikkalaisen Halsualta 19-vuotiaana Ruotsiin metallialan tehtaaseen töihin kolmeksi vuodeksi, sieltä Helsinkiin tekemään säästölippaita ja viikonloppuvuoroja kaupan kassalla. Seuraavassa etapissa, Joensuussa, Koikkalainen sai niin kovan kipinän ravintola-alalle, että pyöritti omaa pubia kymmenen vuotta. Pietarsaareen Askolle hän tuli 1985 Nokian ja maankuulun saapastehtaan kautta. Mieli veti takaisin ravintolabisnekseen.

– Eihän tämä ala ollutkaan päästänyt minua otteestaan, vaikka toisin luulin. Tartuin mahdollisuuteen heti kun sellainen tarjoutui. Ostimme neljässä kimpassa Ravintola Ebban vuonna 1990. Sillä tiellä ollaan, Koikkalainen kuvaa.

Ja voi niitä aikoja. Oli tansseja salissa kristallikruunujen alla, monenlaista tilaisuutta ja lounastajatkin löysivät tiensä Koulukadun ja Amerikankadun kulmaukseen.

– Lounastarjoilu kävi lopulta liian raskaaksi. Päätimme luopua siitä ja tehdä tiloista karaokeravintolan, mikä osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi. Taifuunista on tullut nuorisonkin suosima paikka, Koikkalainen iloitsee.

Liikekumppanit ovat jääneet matkan varrella sitä tahtia, että 2010 Koikkalaisesta tuli yksin yrittäjä. Hän miettiikin käsi sydämellä ettei hän Ebbasta ole koskaan oikein osannutkaan luopua. Kerran piti läheltä kun paikka oli menossa uudelle omistajalle mukavan kokoista korvausta vastaan, yli puolella miljoonalla markalla.

– Nyt olen iloinen, että kauppa tyrehtyi.

Toiminnan sen enempää kuin kiinteistön myyntisuunnitelmia ei yrittäjällä ole tällä hetkellä. Joka päivä on ilo tulla töihin.

– Jossain vaiheessa Ebba kiinteistöineen tulee myyntiin, mutta nyt mennään päivä kerralla eteenpäin. Se on selvää, että paikka kaipaa kunnostusta, mutta ei firmalla ole laittaa likoon sellaisia rahoja. Enkä kyllä viitsi minäkään enää tässä iässä suuria panostaa. Vähän harmittaa kun yläkerran remontti jäi kesken, se kunnostettiin niin pitkälle kuin vakuutuskorvaus riitti.

Muutoin sali on lähes siinä asussa mihin se aikoinaan jäi, siellä se hiljaa seisoskelee.

– Itse en olekaan käynyt yläkerrassa käytännössä pariin vuoteen, Anja Koikkalainen huomaa.

– Pääasia tässä vaiheessa kuitenkin on, että asiakkaita vetävät alakerran tilat ovat ok ja toimivat.

Siis hieno kivitalo, mutta kovat ylläpitokulut, Koikkalainen vielä tiivistää. Pelkkiin lämmityskuluihin uppoaa kuukaudessa toistatuhatta euroa: vuonna 1927 rakennettu komea pytinki lämpenee öljyllä.

– Aika monta olutta saa myydä, että saa edes kulut peitettyä. On pakko säästää aivan joka asiassa, kuten sähkönkulutuksessa.

Niinpä tyhjille huoneille ei polteta lamppuja. Pubin sisustukseen kuuluvassa muhkeassa ja nostalgiaa herättävässä jukeboxissa on siinäkin virta päällä vain satunnaisesti tai silloin kun yrittäjä laittaa soimaan asiakkaiden toivelevyjä. Yläkerrassa pidetään päällä peruslämpö.

Pitkään työelämässä viihtynyt pitää työtä henkilökohtaisena arvona, voimavarana ja terapiana kun saa olla ihmisten kanssa. Iloa hän tuntee siitäkin, että on kyllin terve tekemään töitä.

– Miksi nyhjöttäisin yksin kotona päivä pitkät kun minulla ei ole mitään harrastustakaan työntekoa haittaamassa. En koe tarvetta sellaiseen. Enkä äkkiä kyllä keksikään mitä sitten haluaisin harrastakaan, Koikkalainen naurahtaa.

– Maanantain vapaapäivä ja muu vapaa-aika menee käytännössä firman jutuissa, teen alustavat paperihommat kotona ja toimitan tiedot kirjanpitäjälle, hän kuvailee.

Myynnin osalta hän pitää kesää hyvänä.

– Nyt on ollut aika hiljaista. En tiedä tekeekö sen pimeys. Ehkä piristyy kun tulee lunta ja ihmiset liikkuvat enemmän, kuuluu yrittäjän toive harmaudesta pimeyteen kääntyvässä iltapäivän hetkessä.